Skip to content

Blogi

Armopaloja kerjäläisille

Kerjäläisen asema entisajan yhteiskunnassa oli huono. Kerjäläiset olivat Raamatun kanaanilaisen naisen tavoin ”koiranpenikoita”, sillä ”saavathan koiratkin pöydän alla syödä lapsilta putoavia palasia” (Mark. 7).

 

F.E. Sillanpään kirjassa Hurskas Kurjuus kerrotaan nälkävuosien vaivaisista, joista lain mukaan kotikunnan tuli huolehtia. Kun tuli katovuosi, vaivaisten piti lähteä toiseen kuntaan nälkäkuolemalta säästyäkseen. Siellä heillä ei ollut mitään oikeuksia. Sillanpään mukaan noita ”oikeudettomia” kutsuttiin kerjäläisiksi. Oman pitäjän pyytäjiä ei kutsuttu sillä nimellä. Emäntä saattoi salaa antaa kerjäläiselle leivänpalan lain ulkopuolella – siis armosta.

 

Armo ei ole vain lain vastakohta. Se on nimenomaan oikeudetonta, laitonta saamista. ”Oikeut ei ole mulla etees tulla lasten leipää pyytämään…”
kanaanilaisen naisen hätä ajoi hänet etsimään apua, vaikka hänellä ei ollut Israelissa mitään oikeuksia. Hätä pakotti kerjäämään. Juutalaisille pakanat olivat koiria. Nainen tyytyi koiran osaan. Hellittämättömällä kerjäämisellä hän voitti Jeesuksen luottamuksen.

 

Armon kerjäläiseksi ei tulla hetkessä, vaan siihen ajaudutaan elämän kokemusten myötä. Se on koiran osa.

 

Kerran jumalanpalveluksen aikana koira tuli kirkkoon avoimesta ovesta. Suntio yritti ottaa sitä kiinni kansan katsellessa. Lopulta pappi sanoi: ”Anna olla, se on ainoa, joka siitä perheestä käy kirkossa.”

 

Armon kerjäläinen tyytyi muruihin, koska kaikki on ansiotonta, muruissa ja pisaroissa on koko armo, täydellinen armo. Tyydymme Erkki Lemisen sanoin: ”Olen penikka. Pöydän alla on paikkani. Sinun jalkojesi juuressa Herrani odotan ruokaani. Lasten leipää en ansaitse, tiedän sen. Kun muruja pöydältä saan, olen tyytyväinen.”

 

Jumala on kivussa
Yllättävässä armossa Jumala sitoutuu tuskaan ja kipuun. Yksi suurimpia kipuja on kohdata oma pahuutensa. Kerran eräs hankala aviopari riiteli. Lopulta nainen huusi miehelle: ”Mieluummin olisin naimisissa itsensä vanhan Aatamin kanssa kuin sinun”. Siihen mies vastasi: ”Tuskin pappi vihkisi niin lähisukulaisia”.

Jumala vastasi ihmisen kärsimykseen tulemalla ihmiseksi. Jumala oli lihaa ja verta Kristuksessa. Hän tietää mitä on olla naulojen lävistämä.
Ajatus Jumalan tuskasta ei ole uusi asia. Jumala puhuu kivun välityksellä. Risti antaa rohkeuden katsoa toisen tuskaa.
Löydämme lohtua tuskan teologiasta. Jeremia sanoi: ”Minun sydämeni heltyy, en voi olla armahtamatta”. (Jer. 31:20)

Ruotsalaisen Lina Sandellin armolaulut ovat rohkaisseet monia ihmisiä. Runoilijan oma elämä oli tuskan ja kivun värittämä. Hän menetti nuorena pikkuveljensä kuolemalle. Linalla oli keuhkosairaus, ja hän oli paljon yksin. Nuorena hän näki isänsä hukkumiskuoleman. Sen seurauksena hän sairastui henkisesti ja fyysisesti. Hänen äitinsä ei koskaan selvinnyt isän kuolemasta.
Lina Sandell meni naimisiin ja synnytti ainoan lapsensa kuolleena. Hänen miehensä epäonnistui liikeasioissa, ja Linalla oli ongelmia laulujen tekijänoikeuksista.

Tällainen elämä synnytti sanat: ”Joka aamu on armo uus. Miksi huolta siis kantaa? Varjot väistyy ja vajavuus” ja Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan” sekä ”Armonsa hän heille antaa, käsillänsä heitä kantaa”. Yllättävä armo on sitä, että Jumala itse on kivussa ja tuskassa. Hän ei unohda meitä. Hän rakastaa. Hän armahtaa, niin kuin Erkki Leminen runoilee: ”Tummien varjojen lasta ei lakata rakastamasta”.

 

diakonissa Erja Andersson