Skip to content

Blogi

Elämän ruuhkavuodet

Aina välillä keski-ikäisten kanssa keskustellessani vilahtaa esiin termi ’elämän ruuhkavuodet’. Yleensä sanontaan liittyy uupunut ilme, joka kertoo, että aina ollaan tulossa jostakin, menossa johonkin, ja tekemässä jotakin.

 

Uupuneen ilmeen sivumakuna näen usein pienen ripauksen syyllisyyttä. Tunnetta, joka kysyy: kärsiikö joku toinen osa-alue elämässä, kun toiselle annetaan niin paljon? Kärsiikö perhe, kun iskä rakentaa kotia perheelle illat vai kärsiikö työ, kun aikaa menee hoitaessa sairaita lapsia tai vanhenevia vanhempia?

 

Elämän ruuhkavuodet. Hyvä, kun unelle jää aikaa – ja joskus, ainakin vitsinä, sanoo moni menevänsä ’töihin lepäämään’. Kaikkea on, ja kaikkea on paljon.

Joskus pohdin elämääni ’ruuhkavuosien’ kautta. Milloin tulee se hetki, jolloin saan olla rauhassa, ilman muualta tulevia velvollisuuksia ja uran ja kodin ristipaineita? Milloin saan levätä – milloin saan olla yksin – milloin saan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan?  

 

Mutta joskus ajattelen näitä elämän ruuhkavuosia kuitenkin kiitollisin mielin. Kun sain Jumalalta lapset, elämäni ei ole ollut koskaan tylsää. Aina on sattunut ja tapahtunut. En ole koskaan pohtinut sitä, mitä tekisin tai potenut yksinäisyyttä, siitä on perhe pitänyt hyvässä ja pahassa huolen. 

 

Kun sain Jumalalta töitä, olen saanut kokea olevani tarpeellinen myös toisella tavalla. Olen tavannut työni kautta monia erilaisia ihmisiä. Asioita on koettu yhdessä, kehdosta hautaan, kuunneltu ja kerrottu puolin ja toisin. Papin työn yksi suuri ilo on juuri erilaiset ihmiset ja vaihtelevat työtilanteet. Papin työ ei ole koskaan tylsää.

 

En poistaisi kuviosta niitä vanhenevia vanhempiakaan. Vaikka jatkuva huoli siitä, miten siellä kaukana pärjätään, syö energiaa, tämä aika kuitenkin myös antaa paljon. En päivääkään vaihtaisi pois – en edes niitä kamalia hetkiä, jolloin olen joutunut istumaan sairaalasängyn vieressä ja pohtimaan, nähdäänkö enää aamua. Sekin hetki, loppupeleissä, lähensi meitä sukuna ja perheenä.   

 

Myönnän: joskus päivän tunnit eivät tunnu riittävän kaikkeen siihen, mitä pitäisi tehdä. Mutta ainakin elämän ruuhkavuosina saa kokea olevansa elämän keskellä. Ja mikä tärkeintä: saa kokea olevansa tarpeellinen. Siitä kokemuksesta voi sanoa Taivaan Isälle kiitos. Jos jotain ihminen tarvitsee, niin sitä, että hänestä on jollekin toiselle hyötyä.

 

Ehkäpä jonakin vuonna katsomme ’elämän ruuhkavuosia’ kiitollisin mielin. Se on ollut aikaa, kun olen ollut tarpeellinen. Se on ollut aikaa, jolloin olen saanut aikaan. Se on ollut aikaa, jolloin olen saanut olla keskellä elämää – ympärilläni monta minulle tärkeää ihmistä. Se on ollut aikaa, jolloin elämässäni ei ole koskaan ollut tylsää. Katsomme taaksepäin aikaa, jolloin 24 tuntia vuorokaudessa ei riittänyt kaikkeen, harrastus- ja pyykkirumba ei ikinä loppunut, ja aina oli tulossa ja menossa – ja kaipaamme sinne takaisin.

Kohta pyörähtää lomien jälkeen arkirumba, elämän ruuhkavuodet, jälleen käyntiin.

 

Mutta arjen kiireen keskellä voin sanoa Taivaan Isälle: kiitos siitä, että saan elää keskellä elämää. Kiitos siitä, että saan elää monen rakkaan ihmisen keskellä. Kiitos siitä, että saan pitää toisista huolta ja tuottaa iloa toisille. Kiitos elämän ruuhkavuosista. Siunattua ja elämäntäyteistä syksyä kaikille!

 

Hanna Vuorio

pastori