Skip to content

Blogi

Jäähyväiskukkia mummolle

Syksyisenä lauantaipäivänä jätimme jäähyväiset mummolle. Mummo oli vanha. Hän oli sairas. Hän oli valmis lähtemään. Silti hän oli suvun tärkein ihminen: se, joka sitoi meidät yhteen. Kutoi villasukat, kutsui kylään, leipoi mehevää pullaa. Hän oli ihminen, josta loisti lämpöä ja huolenpitoa.

Mummon luo sai aina tulla. Ja aina mummon luona käydessämme kuulimme sisään tullessamme: kyllä minä olen teidän puolestanne rukoillut.

 

’Jäähyväiskukkia mummolle’, luki kukkiemme muistonauhassa. Mutta on liian vaikeaa sanoa jäähyväiset. Tunnen sisälläni: tämä ei voi olla kaiken loppu. Tämä ei saa olla kaiken loppu. Minun on pakko nähdä hänet uudelleen.

 

Istun paikallani sisälläni tiukka solmu surua ja turtumusta. Kukat on laskettu – muistolauseet lausuttu ilman sen suurempia takelteluja. Kukat ovat kauniita, ilma ulkona syksyisen kuulas ja kirpeä. Silti olo on tyhjä.

 

Uruilla soitetaan Täällä Pohjantähden alla. Muistan: tämä oli Mummon lempilaulu. Yritän pidättää kyyneleitäni, mutta se ei onnistu. Kyyneleiden mukana huuhtoutuu pois suru, mutta sen tilalle tulee jotakin muuta: toivoa jälleennäkemisestä. Sillä siitä mummo lauloi: tämän elämän jälkeen on olemassa taivas, on olemassa uusi elämä. Nämä eivät ole jäähyväiset. Nämä ovat vain näkemiin: kyllä me tapaamme vielä uudelleen.

 

Mummon hautakivessä on risti ja pieni lintu. Pieni lintu lentää kohti taivaan pilviä. Joka ilta mummo risti kätensä ja rukoili meidän puolestamme. Hän pyysi: suojele heitä siellä kaukana kylmässä maailmassa. Kun tänä pyhäinpäivänä sytytän kynttilän hänen haudalleen, minä rukoilen: Taivaan Isä, vie hänet luoksesi Taivaaseen. Anna minunkin päästä sinne kerran. Ja katson lintua ja ajattelen: ’Sinne toivon siivillä, nyt sydän pieni, lennä – siellä on mun kotomaani, sinne tahdon mennä.’

 

Hanna Vuorio

pastori