Skip to content

Blogi

Jumalan kunnia luonnossa

Laulussa ’Paimenpojan sunnuntai’ pieni paimenpoika lähtee varhain sunnuntaiaamuna metsään. Toiset menevät kirkkoon, mutta paimenpoika ymmärtää suuren ja humisevan metsän keskellä: Jumala on olemassa.
Hän sanoo:
’Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkon' katto on korkeella,
Hän kyllä muistavi poikaa, paimenpoikaa.’’

 

Maalla syntyneenä ja kasvaneena ymmärrän tämän hyvin: suomalainen ymmärtää Jumalan olevan olemassa, kun hän on metsässä.

 

Mutta missä ’Jumalan kunnian luonnossa’ voivat nähdä ne ihmiset, jotka ovat henkeen ja vereen kaupunkilaisia - he, jotka elävät kaupungin sykkeessä ja sykkeestä? Onko kaupungissa yleensäkään luontoa?

 

On - ystäväni, joka oli elänyt lapsuutensa miljoonakaupungissa ulkomailla, sanoi pääkaupungistamme Helsingistä: ’Helsinkihän nyt on kokonaan metsää!’ Niinhän se on – Helsingistä ja jokaisesta muustakin kaupungista Suomessa löytyy kukkaa, puistoa, puuta – kaupungista löytyy luontoa. Ja siellä se ’Jumalan kunnia’ löytyy!

 

Keväällä, vielä lumen peittäessä maan, työntävät ensimmäiset leskenlehdet päänsä esiin tien vieressä, likaisen, kuran sotkeman lumen joukosta. Pian sen jälkeen alkaa jotakin pientä ja keltaista tunkeutua läpi asfaltin: kevään ensimmäinen voikukka. Tässä pienessä sinnikkyydessä se näkyy: Jumalan kunnia luonnossa. Kuinka Jumala on voinut luoda jotakin noin pientä, herkkää – ja kuitenkin vahvaa ja sinnikästä!

 

Kesällä kaupungin puistot, kukka-asetukset ja pihat kukkivat. Kaupungin jokaisesta kolkasta löytyvät puut humisevat kesätuulessa. Tuossa lehtien kuiskaavassa havinassa kuuluu sanatonta kieltä Jumalan suuruudesta.

 

Syksyllä kaupunki muuttuu värien ilojuhlaksi. Kaikki pensaat ja puut leimuavat punaisina, oransseina, keltaisina. Marjat, omenat, hedelmät kypsyvät. Kun katson syksyllä kaupungin omakotitaloalueiden hedelmiä notkuvia omenapuita, hengitän kirpeää syysilmaa, ajattelen: tuonkin Jumala on suunnitellut hyvin.

 

Talvella luonto lepää kaupungissakin. Lumi peittää kaiken, luonto nukkuu talviunta. Mutta valkoisen lumen yllä kaartuu sininen taivas, jonka syvyyttä pohtiessa voi mieli eksyä ajatukseen: tämän kaiken takana ei voi olla vain sattumaa – tämän kaiken on tehnyt Jumala.

 

Ja niinäkin talven hetkinä kaikessa väreilee lupaus uudesta keväästä. Jonakin kevään päivänä kuuluu se ensimmäinen linnun ilolaulu, ensimmäinen silmu tunkeutuu esiin kylmästä puunkuoresta. Luonto herää henkiin. On jälleen kevät.

 

Pieni lapsi kumartuu keväällä kadulla ihailemaan pientä kukkaa, ihailee sen nukkaisia terälehtiä, kysyy: kuka on tehnyt tämän? Hän poimii kevään ensimmäisen kukan mukaansa, laittaa sen pieneen lasiin keittiön pöydällä. Minä itse olisin ehkä kiireessä mennyt kukan ohi. Mutta lapsen ihmettelevä, näkevä katse huomasi kukan.

 

Luontoa löytyy myös kaupungin keskeltä. Sieltä, kaupungin kiireen ja asfaltin keskeltä, löytyy se ’Jumalan kunnia luonnossa’. Pitää vain olla tarkat silmät ja sydän, jotta sen huomaa.

 

Hyvää ja siunattua syksyä kaikille!

 

Hanna Vuorio
pastori