Skip to content

Blogi

Kaikki kääntyy hyväksi

Äskettäin vietettiin mikkelinpäivää eli enkelten pyhäpäivää. Raamattua lukiessaan törmäämme useissa kohdissa enkeleihin. On paimenille jouluyönä ilmestyvä enkelijoukko. Nimeltä Raamatussa tunnetaan enkeliruhtinas Mikael, viestinviejä Gabriel sekä apokryyfisessä Tobitin kirjassa Pekka Ruuskan kuuluisaksi laulama Rafael.

 

Vähemmän tunnettuja ovat esimerkiksi Raamatun ulkopuolisissa lähteissä mainitut Sariel ja Barachiel. Tunnetuin enkeli on Jumalan vastustajaksi ja ihmisten kiusaajaksi kääntynyt Lucifer eli Paholainen. Raamatun sivuilla enkelit toimivat monissa tehtävissä, mm. sanansaattajina, suojelijoina ja sotilaina.

 

Mitenkä on tänään enkelien laita? Toisaalta monilla on kotona erilaista enkelikuvastoa ja usko enkeleihin on melko yleistä uushengellisyydessä, jonka yhteys kristinuskoon muuten on ohut tai olematon. Toisaalta kirkossa enkelit tuntuvat jäävän usein vähälle huomiolle, vaikka ne Raamatussa usein esiintyvätkin.

 

Miksi näin? Itse luulen pappina tietäväni yhden syyn. Puhuessani suojelusenkeleistä mietin mitä sanoa, jos joku kuulija ottaa esille tilanteen, jossa suojelusenkeli ei varjellutkaan lasta tai aikuista. Tällöin tullaan klassiseen kärsimyksen ongelmaan eli teodikeaan, joka tuntuisi erityisesti henkilöityvän suojelusenkeleihin – tai heidän puuttumiseensa – ja lapsiin, jotka kärsivät tai joiden elämä päättyy varhaisessa vaiheessa. Missä olivat suojelusenkelit, missä oli Jumala?

 

Monilla Kristuksen seuraajilla on kovien koettelemustenkin keskellä ollut vahva luottamus siihen, että parempaa kohti ollaan menossa, ja he ovat nähneet Jumalan hyvän tarkoituksen jopa kärsimyksissä. Kaikki koituu niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat, kirjoitti Paavali Roomalaiskirjeessä.

 

Keskiaikainen kristitty mystikko Juliana Norwichilainen kirjoitti vielä väkevämmin: kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Tämä on mielestäni yksi kaunein kristillisen vakaumuksen tuottama lause, vaikka samalla tiedostan, että sen viljelemistä kannattaa harkita lähimmäisen synkimmän hetken keskellä. Joskus kauneimmatkin lohdun sanat ovat halpaa lohdutusta. Jää vain sanaton rinnalla kulkeminen.

 

Haluan lopuksi kertoa hautuumaasta, jossa oli lähekkäin kahden lapsen hautakivet. Toiseen hautakiveen oli kaiverrettu isoin kirjaimin kysymys ”Miksi?” Viereisen hautakiven kaiverrus oli hieman pidempi: ”Jumala tietää, miksi”. Usko on sen näkemistä, mitä ei (vielä) nähdä. Tähän näkymättömään maailmaan kuuluvat enkelitkin ja paljon sellaista, mitä katselemme vasta kuin kuvastimesta. Kristinusko on ennen kaikkea toivoa kyyneltenkin läpi.

 

Antti Pajunen

pastori