Skip to content

Blogi

Kesäpapin kiitollisuus

”Ihan hiljaista, mutta niin paljon tapahtuu…”

Työkaverini palasi lomaltansa työnsä ääreen. Minä olen tehnyt kesäpapin työpäiviä viikosta toiseen ja jo tunnen tämän rytmin. Viikolla virastolla kuulen näppäimistöjen rapinan, rauhassa saan valmistella. Viisainta on valmistella jo aamupäivän viileinä tunteina. Kun haluan tervehtiä seurakuntalaisia, tarvitsee vain ylittää tie ja mennä kirkkotarhan vehreyteen, siellä kuljetaan kastelukannut tanassa ja vaihdetaan kuulumisia.

 

Valmistelut tehdään viikolla tarkkaan, kun varustaudutaan viikonloppuun. Kirkko täyttyy kerta toisensa jälkeen ja kellot kumahtelevat; saattue arkun perässä, rippilapset valkoisine helmoineen, vihkiparin saippuakuplat ja vierasjoukot… Tuhat kirkkovierasta viikonlopun aikana äänestää jaloillaan kirkon toiminnan tarpeellisuudesta.

 

Kesätyö on antoisaa. Pappi on töissä, mutta toimii ihmisen vapaa-ajassa. On aikaa, halua ja uskallusta keskusteluihin. Jos rippileiri on jättänyt hyvän jäljen, siitä riittää kommentoitavaa kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Toki kirveleviäkin kokemuksia kirkosta kertyy.  On jäänyt mieleen pahoja sanoja, vääriä asenteita, pieleen menneitä neuvotteluja. Hetkiä, jolloin ihminen on asettunut toisen yläpuolelle tuomitsemaan ja hylkäämään.

 

Arkkipiispa esitti julkisen anteeksipyynnön. Heinäkuun uutishiljaisuudessa tuntui, että nyt tapahtuu paljon. Jotta me voisimme olla armollisia toisillemme, lähtökohta on nöyrä anteeksipyyntö siitä, että aina emme ole olleet ”ihmisiksi”. Uudet kokemukset päästään rakentamaan anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen nollapisteen jälkeen.

 

Kesäpapin kiitollisuus on hiljaisen kesän aikaansaamaa. Kiitos arkkipiispa hyvästä esimerkistä. Kiitos seurakuntalaiset ystävyydestä ja anteeksiantavaisuudesta. Kiitos Jumala joka-aamuisesta uudesta armosta.