Skip to content

Blogi

Kotoilua sohvan nurkassa

Olohuoneessamme on sohva. Se ei ole tyylikäs, ei uusinta mallia. Se on suvulta käytettynä saatu, vuosien varrella monen pienen ja ison ihmisen käyttämä. Se on iso, tukeva ja mukava, mutta tällä hetkellä jo hyvin kulunut, paikattukin. 

 

Kuitenkin olohuone – ja varsinkin sen kovia kokenut sohva – on meidän perheemme keskus. Se on paikka, johon iltaisin kulkeutuvat kuin magneettisesti kaikki perheen jäsenet. Kovan työ- tai koulupäivän jälkeen sen päälle on heittäydytty, riippumatta siitä, kuka ja kuinka monta ihmistä sillä jo istuu tai makaa – ja kaivauduttu toisten kainaloon.

 

Siellä, kotisohvalla, on käyty ne meidän perheemme tärkeimmät keskustelut. Ne kipakimmat riidat. Siellä on tehty läksyjä kippurassa sohvan nurkassa, otsa keskittyneessä rypyssä. Siellä on pohdittu elämää, uskoa, Jumalaa. Miksi enkelit ovat näkymättömiä? Millainen taivas on? Miksi maailmassa on niin paljon pahaa? Siellä on usein myös rukoiltu iltarukous.

 

Joskus sieltä sohvalta on paettu kyynelehtien, oman huoneen rauhaan ovet mielenosoituksellisesti paukkuen. Mutta pian sinne on palattu, häntä koipien välissä pyytämään anteeksi. Aika usein sillä sohvalla on pompittu, kaikista kielloista huolimatta. Useinkin sinne sekaan on ahdettu vielä sukulaisia tai lasten ystäviä. Sohvamme on kokenut, nähnyt ja kuullut kaikenlaista.

 

Elämän ruuhkavuosiin kuuluu usein se, että ei ole aikaa harrastaa – eikä työn, lasten kuskaamisen ja kaiken muun lisäksi paljon aikaa eikä haluakaan lähteä pois kotoa. Koen tästä tällä hetkellä huonoa omaatuntoa. Aikaa siellä sohvalla tai kotona tulee vietettyä paljon, ehkä liikaakin. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni: päästä sieltä sohvalta ylös, lähteä itse tai perheen kanssa jonnekin, tekemään jotakin! Välillä rukouksessa yritän pyytää Jumalalta energiaa tehdä enemmän perheen kanssa – energiaa lähteä pois kotoa. Pyydän Jumalalta anteeksi sitä, että olen niin väsynyt, että en jaksa tehdä tätä.

 

Tämän asian kanssa kipuilen tällä hetkellä. Kuitenkin ymmärrän: tässä elämäntilanteessa, tällä hetkellä se, mitä eniten tarvitsen, on juuri aika perheen kanssa. Se on minun ’harrastukseni’ – se, mistä saan kaiken sen vaikeudenkin keskellä voimaa elämään. Aivan niin yksinkertainen asia kuin lasten kanssa vietetty aika on Taivaan Isän lahja minulle ja perheelle.

 

Jos harrastuksen pitää antaa minulle energiaa, se antaa minulle juuri sitä – pieni tai isompi hetki perheen kanssa kotona, ajan viettäminen ja tekeminen yhdessä kotona. Ja lepääminen yhdessä – Jumala oli viisas sanoessaan siitäkin: pidä lepopäivä, muista levätä. Se on, ainakin tällä hetkellä – meidän perheemme yhteinen ’harrastus’: yhdessä tekeminen ja lepääminen kotona. Me harrastamme ’kotoilua’ eli kotona puuhastelua, olemista ja lepäämistä. Tästä ’kotoilusta’ olemme kiitollisia Taivaan Isälle – ajasta perheen kanssa, levosta, yksinkertaisesti rakkaista ihmisistä.

 

Tänäkin iltana aion mennä kotiin, sinne samalle kotisohvalle. Useina perjantaina viereeni tupsahtaa vilkas, saunanraikas poika märkä tukka pystyssä. Sohvan nurkassa istuu murkkuikäinen kutimet käsissään ja kutoo ’salaa’ joululahjoja koko perheelle. Yksi lapsista löhöää pitkin poikin päälläni sohvalla katsomassa televisiota. Isäntä naputtaa nurkassa tietokonetta. Keittiössä valmistuvat perjantai-illan herkut: nakit ja ranskalaiset. Luvassa on ilta arkista ’kotoilua’.

 

Päällisin puolin niin pieni ja arkinen hetki, mutta silti sitä ajatellessa mieli täyttyy odotuksesta ja kiitoksesta ja ajattelen:

Taivaan Isä. Kiitos perheestä. Kiitos kodista. Kiitos ajasta perheen kanssa. Kiitos levosta. Tämä on juuri se, mitä tarvitsin. Kiitos sinulle siitä. Aamen.

 

Hanna Vuorio

pastori