Skip to content

Blogi

Lapsi vai nuori, siinäpä vasta pulma!

Yläasteen opettajani – se kaikista hauskin ja mieleenpainuvin – kutsui meitä oppilaitaan ’lapsukaisiksi’. Ei varmaan mikään muu saa takuuvarmasti 13-vuotiasta heräämään, kaikki hikipingoista häiriköihin ja pulpetissaan nuokkuviin reagoivat samalla tavalla. Puoliksi huvittuneina, puoliksi närkästyneinä oppilaat vastasivat: ’Höh! Ei me olla mitään lapsia! Me ollaan nuoria!’ Opettaja katsoi meitä pilke silmäkulmassa ja teki lopulta myönnytyksen: ’No, hyvä on, varhaisnuoriso’. Meistä ei tullut koko yläasteen aikana hänen silmissään ’nuoria’, vaan hänelle me olimme reilusti aina ’lapsia’.

 

Itse nuorena olin tarkka siitä, että kutsuin rippikoululaisia aina nuoriksi. Mutta mitä enemmän ikää minulle tulee – ja mitä isommiksi omat lapseni kasvavat – olen alkanut lipsua tästä linjasta. Ensin aivan vahingossa, silloin tällöin – mutta nyt taitaa olla niin, että enemmistön ajasta puhun ’rippikoululapsista’.

 

Tämä johtuu tietysti ensinnäkin siitä, että minä itse olen vanhentunut. Ikä on suhteellinen asia. Jos 8-kymppiselle äidilleni 60-vuotias on ’sutjakka nuori mies’, niin kai sitä sitten reilusti nelikymppiselle minulle 15-vuotiaat ovat ’lapsia’. Eli nuoren ei kannata hermostua siitä, että kutsun häntä lapseksi – kai se nyt vanhalle tädille on ymmärrettävää. Kai vanha täti saa tämän anteeksikin. 

 

Ymmärrän kyllä, että ’lapseksi’ kutsuminen nuoruuden portailla voi olla ärsyttävää. Itse olin ennen niitä, jotka näyttävät mukuloilta kolmekymppiseksi. Kun viikkoa ennen 18-vuotispäivääni bussikuski kysyi minulta, olinko täyttänyt 11 – eli tarvitsinko lastenlippua – minua otti päähän enemmän kun osaan ilmaista. Mutta tällä hetkellä, kun ikää jo on, minua ei yhtään haittaa se, jos minua pidetään nuorempana. Niin ne ajat muuttuvat. Nuorena haluaa näyttää vanhemmalta – vanhempana nuoremmalta.

 

Joka vuosi rippikoululaiset tuntuvat pienenevän, nuorenevan, muuttuvan silmissäni. Mutta en kutsu heitä lapsiksi vain siksi, että pitäisin heitä lapsina, koska olen itse vanha – kutsun heitä lapsiksi siksi, että olen äiti.
Kun minulla ei ollut lapsia, olin konfirmaatiossa ylpeä rippikouluryhmän nuorista. Olin rippikouluryhmän opettaja – joskus nuorempana melkein kaveri.

 

Nyt, vanhempana, näen heissä jotain muuta kuin ryhmän nuoria. Katson heitä aikuisen, äidin, silmin. Näen meidän oman kotimme murrosiän haaveet, ilot, surut, ja muutokset. Kiukunpuuskat, jonka jälkeen käperrytään yhdessä katsomaan leffaa sohvalle. Vaikka ollaankin nuoruuden ja aikuisuuden esiasteilla, omat lapseni ovat minulle aina omia lapsiani. Tästä hetkestä maailman tappiin asti. 

 

Usein konfirmaatiossa myös minun kurkkuuni nousee pala: ymmärrän, että jokainen heistä on jonkun lapsi. Hänellä on äiti ja isä. Hänellä on joku, joka välittää hänestä. Se, joka kuuntelee ilot ja surut ja lohduttaa – ja kutsuu vatsan kurniessa syömään ruokaa keittiöön. Rukoilee lapsensa puolesta. Sillä sitä se ’lapsena’ oleminen on: että joku välittää. Ja tämä, lapsena oleminen, välittäminen, ei lopu iän vaihtuessa. Lapset ovat meille aina lapsia.

 

Näin ainakin toivon ja rukoilen Taivaan Isää: rukoilen, että jokaisella rippikoululaisella on nyt ja myöhemminkin aikuinen, jonka lähellä hän saa olla lapsi – sinun oma lapsesi, josta sinä välität. Nyt ja maailman tappiin asti.

 

Hanna Vuorio

pastori