Skip to content

Blogi

Matkatoverina

Olin saattamassa ystävääni elämän ja kuoleman rajan yli. Olin etuoikeutettu. Lupasin hänelle olla läsnä viimeiseen hengenvetoon – ja vielä sen jälkeenkin. Sairauden alkuvaiheessa muistelimme yhteistä matkaamme, ystävyyttämme, mieleenpainuvia hetkiä. Kun kaikki sanat oli sanottu, jäi vain hiljaisuuden puhe.

 

”Kun tuntuu, että mitään ei ole enää tehtävissä, löytyy vielä paljon tekemistä.”

En tehnyt paljoa. Istuin vieressä, pidin kädestä kiinni, silitin poskea, kostutin kuivia huulia. Hälytin apua tarvittaessa, autoin hoitajia asennonvaihdoissa. Siihen asti kunnes oli hiljaista. Huoneessa surua ja luopumista, mutta samalla helpotusta ja levollisuutta.

 

Kirkko on tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen teemana tuonut rohkeasti julkisuuteen yhden tuntemattomista aiheista, saattohoidon, sekä jopa tabuna pidetyn kuoleman. Tuskin mikään muu yhteisö olisi pystynyt saavuttamaan samasta aiheesta yhtä suurta medianäkyvyyttä. Seurakunnilla on tulevaisuudessakin haastetta asennekasvatuksessa suhtautumisessa kuolemaan sekä vapaaehtoisten kouluttamisessa saattohoidon tukihenkilöiksi. Seurakunnan perustehtävänä on juuri Jumalan rakkauden, toivon ja iankaikkisuuden esillä pitäminen kuoleman hetkellä.

 

Saattohoidossa on keskeistä kokonaisvaltainen kivun ja kärsimyksen kohtaaminen ja hoito. On fyysistä kipua, mutta myös henkistä ja hengellistä. Palliatiivisen (parantumaton sairaus) hoidon vaihe voi kestää jopa vuosia, saattohoito tarkoittaa sen viimeisiä aikoja. Hyvä saattohoito perustuu potilaan ihmisarvon ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen periaatteisiin. Se on ikään kuin vastareaktio länsimaisen yhteiskunnan tavalle eristää ja kieltää kuolema. 

 

Kuolemasta tehdään herkästi ulkoistettu tapahtuma, joka nähdään ja jota voidaan sietää kuvina mediassa. Kuitenkin kuolema on meille kaikille väistämätön. Se ei ole kuitenkaan elämän vastakohta vaan arvokas osa elämää. Sosiaali- ja terveysministeriön hyvän saattohoidon suosituksessa todetaan, että saattohoitoa pyritään toteuttamaan potilaiden tarpeiden ja toiveiden mukaisesti kotona tai laitoksessa. Tärkeässä osassa ovat silloin omaiset ja läheiset, osaava henkilökunta, koulutetut vapaaehtoiset sekä tuttu, turvallinen ympäristö.

 

Vapaaehtoisen tehtävänä on läsnäolo ja valmius kuunnella sekä kuolevaa että omaisia heidän erilaisissa elämänvaiheissaan. Läsnäolemiseen ei tarvita ammattiauttajaa. Ahdistukseen tai pelkoon riittää usein toisen ystävällisyys, rauhoittavat sanat, kosketus. Jotakuta voi rauhoittaa tutut rukoukset tai virret. Vapaaehtoisen rooli on turvallisuuden ja toivon tuojana.

Kuolemaan saattamisessa on kyse olla ihminen ihmiselle loppuun asti.

Ei sen vaikeammasta asiasta.

 

Tervetuloa Raision seurakunnan ja Karinakodin järjestämään saattohoidon tukihenkilökoulutukseen 22.-23.10. klo 18-20 Raision seurakuntatalolle, Kirkkoherrankuja 2.

 

Mariitta Pentti

diakoniatyöntekijä