Skip to content

Blogi

Onnen pipanoita

Otsikko ’Onnen pipanoita’ on vanhasta Veikko Lavin laulusta. En tunnusta sitä usein kuulleeni, mutta jollakin tavalla laulun nimi oli niin osuva, niin iskevä – että jo alle 20-vuotiaana mököttävänä teininä se kolahti. 

 

Niin ymmärsin elämän silloin – ja niin ymmärrän sen vieläkin. Onnen pieniä pipanoita, sitähän se elämä on. Elämä on täynnä pieniä iloisia asioita, joita Taivaallinen Isä meille antaa. Niistä pienistä hetkistä on tarkoitus ottaa kiinni, olla iloinen, ja kiittää niistä Taivaan Isää.

 

Usein aivan pienet hetket elämässä – niin pienet, että niistä kertominen tuntuu ehkä vähäpätöiseltä ja nololtakin – ovat kuitenkin niitä, jotka antavat elämään onnea ja jaksamista. Muistan, kuinka Helsingissä asuessani kävin aina samassa kaupassa vain siksi, että siellä oli kassa, joka puhui asiakkaille, oli iloinen ja ystävällinen. Miten paha päivä olikin takana, reissu tähän kauppaan toi hymyn huulille, omat ongelmat eivät tuntuneet yhtään niin isoilta. Pieni asia – mutta iso ilo.

 

Pieni ilo voi olla oman lapsen hellä tai joskus aika rajukin halaus työpäivän jälkeen. Se voi olla aurinko, joka pitkän ja sateisen päivän jälkeen pilkistääkin pilven raosta ja valaisee koko syksyisen maailman. Masentava maisema muuttuu hetkessä värimereksi, jossa kultaisina ja punaisina palavilla lehdillä kimaltelee kirkkaita vesipisaratimantteja. Se hetki voi olla, kun vanha kaveri soittaa pitkän ajan jälkeen ja jo tutun äänen kuullessasi hymy nousee huulille. Tai kun ystävällinen ihminen tarjoutuu kantamaan apuna kauppakasseja pihalla sinun apunasi. Muistan, kuinka pienenä suuri onni oli keinua, korkeammalle, yhä korkeammalle, kohti sinistä taivasta ja valkopilviä. Pieni lapsi – mutta iso onni.

 

Joskus onni tuo jopa kyyneleet silmiin. Kun kuulen vanhan hengellisen laulun ’Mä olen niin pienoinen’ – ja on kuin imeytyisin takaisin lapsuuteen, sen turvallisiin muistoihin. Pieni hetki, mutta aivan kuin olisin saanut elämääni voimaa, virtaa, uskoa.

 

Luin ja selasin usein pienenä mummolassa vanhaa isoa kuvaraamattua, pysähdyin usein pitkään katsomaan ja ihailemaan sen kauniita kuvia. Kuvassa, jossa Jumala sanoo luodessaan maailman ’Tulkoon valo’, heijastuu puolipilvisen taivaan pilvien raoista kultaisia, voimakkaita säteitä, jotka valaisevat koko maailman.

 

Siltä minusta tuntuu onnen hetkinä: on kuin Taivaallinen Isä aukaisisi suuren arkun, ja antaisi sieltä, omasta ilon ja onnen varastostaan, pienen kultasäteen harmaaseen päivään. Pienen kultasäteen, pienen onnen pipanan. Niistä pienistä onnen pipanoista, onnen säteistä, saan ilon hetkiä, saan voimaa elää. Niistä saan sanoa Taivaan Isälle: Kiitos!

 

Taivaan Isän antamia onnen säteitä – onnen pipanoita – sitä toivon ja rukoilen meille kaikille tähän syksyyn. Iloista ja siunattua syksyä kaikille!

 

Hanna Vuorio

pastori