Skip to content

Blogi

Pieniä rakkauden tekoja

Oletko koskaan ollut sellaisen ihmisen lähellä, jota katsellessasi sinulle tulee epätodellinen tunne siitä, että tällaista ihan oikeasti ei voi olla olemassa. Sellaista ihmistä, joka jaksaa ymmärtää, auttaa, kuunnella kärsivällisesti,toimia pyyteettömästi.  Ihmistä, joka antaa omaa aikaansa laskematta tunteja tai miettimättä, mitä itse auttamisesta hyötyy.

 

Hoitajaa, joka ammattitaidolla jaksaa yhä uudestaan selittää omaisille potilaan tilanteen. Hoitajaa, joka negatiivisesta palautteesta huolimatta hymyilee ja kuuntelee, mitä toisella on sydämellä. Hoitajaa, joka pitää potilasta kädestä lohduttaen ja lievittäen yksinäisyyden ja pelon tunnetta.

 

Omaista, joka ei halua menettää toivoaan läheisensä paranemisesta.
Puolisoa, joka vielä 60 avioliittovuoden jälkeen käy vierailulla, kun oma vointi sen sallii tai muistaa ainakin soittaa monta kertaa viikossa.

 

Olen ollut onnekas, koska olen saanut seurata läheltä tuollaisia ihmisiä ja tilanteita: työssäni seurakunnassa ja tomiessani sairaanhoitajana viime vuonna kahdeksan kuukauden ajan. Noissa tilanteisssa mietin, mistä itse kukin saa voimaa noihin hetkiin. Mistä saan itse voimaa, mikä auttaa vaikeissa tilanteissa, mikä on se voimanlähde, jonka avulla jaksan. Ja vaikka en aina jaksaisikaan, ihmiseen laitettu toivo kantaa ja auttaa eteenpäin.

 

Ihmissuhdetyössä kohdataan toinen, ei vain fyysisesti, vaan siinä kohtaamisessa vaikuttavat ennen kaikkea tunteet sanojen ja asioiden lisäksi. Avun hakeminen taloudellisessa ahdingossa on monelle liian korkea kynnys, jonka yli astumista viivytetään mahdollisimman pitkään.

 

Hoitotyössä liikutaan henkilökohtaisella kehon ja mielen alueella, jossa ammatillisuus on hyvänä apuna, muuta sen taakse ei voi piiloutua omilta eikä toisen tunteilta. Ammatillisuus on rooli, johon ei voi eläytyä ilman omaa persoonaa.

 

Meille jokaiselle on annettu tämä elämä elettäväksi niin, että löytäisimme tasapainon eri valintojen välillä. Aina ei kykene tekemään sitä parasta ja oikeaa valintaa, sillä siinä maastossa on houkutuksia ja mahdollisuuksia loputtomiin. Kuitenkin, saan uusia mahdollisuuksia ja tilanteita, jos olen valmis ja avoin ne vastaanottamaan ja kohtaamaan. Armahtavaisuus itseä ja toisia kohtaan ei ole minussa sisäsyntyistä, siihen tarvitsen rakkaudellisuutta, jonka vain Jumalan Sana voi minussa aikaansaada.

 

Sairaalan osasto tavallisena arki-iltana. Yöhoitajat ovat juuri lopettaneet alkavan yön ensimmäisen kierroksen potilashuoneissa; lääkkeet annettu, kuulumiset kyselty, asentoja vaihdettu. Rauhallista. Puhelin soi. Vastatessaan sairaanhoitaja katsoo samalla kelloa; muutama minuutti vaille kymmenen, tuleekohan vielä alhaalta poliklinikalta potilas...

 

Puhelimessa on kuitenkin yhden potilaan omainen, joka kyselee huolissaan äitinsä voinnista. Saatuaan kuulla, että äiti nukkuu rauhallisesti, tytär kertoo käyneensä päivällä vierailulla äitinsä luona. Hän oli hyvin mielissään siitä, että äiti oli kylvyn jälkeen saanut oikein papiljotit hiuksiin, joka tämän terveenä ollessa oli ehdoton asia. Ja sitten hoitaja oli niin kauniisti puhunut äidille ja kannustanut tätä kävelyharjoituksissa. Yöhoitaja lupasi välittää kiitokset ja terveiset eteenpäin.

 

Puhelun päätyttyä yöhoitaja hymyilee; on ihana kuulla hyvää palautetta ja ilolla kertoa se asianomaiselle hoitajalle.

 

..."kaikki , mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle" (Matt.25:40)
 

Mariitta Pentti

diakoniatyöntekijä