Skip to content

Blogi

Pintaa syvemmältä

Millainen on hyvä elämä?

Tyydynkö vähään, vai tavoittelenko kuuta taivaalta?
Saanko olla epäilevä, entä epätoivoinen?
Mitä teen, kun asiat menevät oman mukavuusalueeni ulkopuolelle?

 

Kuinka usein tulekaan tehtyä liian nopeita ja siksi vääriä päätelmiä jostain ihmisestä. Vain koska on liian kiire ja kanssakäyminen pinnallista. Ei ole aikaa ystäville - ja siksi he ovatkin vähissä. Ajattelin joskus, että olen helppo lähimmäinen: käyttäydyn aina samalla lailla  tietyissä tilanteissa. Se oli kuitenkin ajan mittaan tylsää kaikille. 

Sitten kokeilin toista vaihtoehtoa: heittäydyin rohkeasti eri tilanteisiin peläten toisaalta koko ajan, että menetän itsestäni jotain arvokasta ilman vastinetta. Toinen yhtä todellinen pelko oli, ettei minulla ole mitään annettavaa, enkä pysty vastaamaan haasteisiin. Kaikesta huolimatta, totesin jälkimmäisen vaihtoehdon paremmaksi, sillä olin lähempänä toista ihmistä silloin, kun koin itse epäonnistuneeni.

Olipa kerran...
pieni, sinnikäs nainen, jota elämä ei ollut käsitellyt silkkihansikkain. Monta muuttoa eri puolilla Suomea, avioliitto nuorena ja samaan aikaan vakavan sairauden paljastuminen. Vähän myöhemmin avioero ja kolmen pienen lapsen kanssa yksinjääminen oli viedä pohjan pois elämältä. Lisäksi lääkärin tyly arvio sairauden laadusta: elinaikaa muutama kuukausi, enintään vuosi. Sen mukana meni myös elämisen halu.

Mutta  ihme tapahtui; oman äidin rukoukset, sukulaisten ja ystävien apu ja tuki sekä pienet lapset pitivät kiinni elämässä. Opin tuntemaan hänet yhteisillä marja- ja sieniretkillä. Metsään piti aina päästä, sillä se oli hänelle myös paikka olla lähellä Taivaan Isää. Ihailin hänen positiivista elämänasennettaan: hyvää hän näki kaikissa ja kaikessa, mutta pahoitettuaan joskus mielensä, hän keskusteli asian selväksi Isän kanssa. Hän eli rohkeasti, vaikka hänen sanojaan käyttäen "porskuttelikin yli 30 vuotta jatkoajalla"!

Kun omassa elämässä on rankkaa, silloin saa tukea niiltä, jotka ovat samassa tilanteessa tai tietävät, millaista se on.

Olipa kerran...
pieni joukko kokoontuneena yhteen muutamaksi päiväksi, kukin eri syistä. Niitä ei kuitenkaan kyselty, vaan tärkeintä oli osallistuminen juuri sellaisena kuin oli siinä hetkessä. Kaikkien kysymysten, kaikkien ihmettelyiden kanssa. Sinä viikonloppuna ei puhuttu ilmoista, sen sijaan puhuttiin ilmojen säätäjästä. Ensimmäisenä iltana leirinuotiolla joku ehdotti lauluvihkosesta  laulun ”Golgatan veressä voima on.” Ja se laulettiin. 

Yhteistuumin hiljennyttiin yhteisen ystävän muistohetkeen, jossa jokaisella halukkaalla oli mahdollisuus muistella ystävää, kertoa hänestä jokin mieleen jäänyt asia. Mikään aihe ei ollut liian vähäpätöinen, ettei siitä olisi kannattanut  tai voinut  keskustella.  Viimeisenä päivänä useimmat totesivat, että voi hyvällä mielellä lähteä kotiin, viikonloppu on ollut sitä, mitä siltä odottikin - ja ehkä enemmänkin. Itselleni  nuo päivät osoittivat toinen toistemme aidon kohtaamisen tärkeyden ja tarpeellisuuden: on paikka, jossa minut hyväksytään ja jossa minua rakastetaan sellaisena kuin olen.  

Mariitta Pentti
diakoniatyöntekijä