Skip to content

Blogi

Seurakunnassa on lupa olla oma itsensä

 

Minulle Jumalan kasvojen edessä oleminen on ollut sitä, että saan tuntea olevani hyväksytty ja tärkeä, ja että minäkin saan pahat tekoni anteeksi. Elämässä tulee helposti valehdeltua muille ja itselleen, tulee esitettyä jotain, mitä ei todellisuudessa olekaan. Jumalan edessä kaikki esittäminen ja teeskentely on kuitenkin turhaa. Jumalan edessä saamme olla sitä, mitä olemme, ja silti Hän rakastaa meitä.
 
Ihmisten edessä omana itsenä oleminen onkin usein vaikeampaa. Joudumme ottamaan erilaisia rooleja työn puolesta; joku on esimies, joku luottamusmies ja alaisena oleminenkin vaatii omanlaista asennoitumista. Kaiken lisäksi työ pitäisi pystyä hoitamaan hyvin. Kotona pitää olla hyvä vanhempi tai puoliso, joillekin jää lapsen osa, johon usein liitetään vaatimus kiltteydestä. Lisäksi yhteiskunta asettaa omat vaatimuksensa; työttömän pitäisi löytää töitä, opiskelijan valmistua nopeasti ja sairaslomallakaan ei saisi viipyä loputtomiin. Ihannetilanne tietysti olisi, että eri elämäntilanteissa jokainen voisi olla rehellisesti oma itsensä. Aina se ei ole helppoa, eikä esimerkiksi yksinäinen ihminen voita ujouttaan ja yksinäisyyttään neuvolla ”ole oma itsesi”, mikäli ujous kuuluu luonteeseen.
 
Seurakuntatyössä olen välillä yllättynyt siitä, miten erilaiset ja eri tavalla ajattelevat ihmiset toimintaamme osallistuvat ja silti kaikki tuntuvat tulevan toimeen keskenään. Olen ajatellut niin, että seurakunnan toiminnassa ihmisiä yhdistää yhteinen usko. Seurakuntana olemme se joukko, joka on lähtenyt seuraamaan Jeesusta, eikä tätä valintaa tarvitse perustella tai puolustella tai pitää salassa muilta seurakuntalaisilta. Samalla olemme myös sellainen joukko, jossa emme tuomitse toisiamme – olemmehan jokainen saaneet itsekin anteeksi. Seurakunnan jäsenenä on yllättävän usein olo, että saan olla mitä olen ja silti olen hyväksytty ja tärkeä.
 
Seurakunta on minulle ollut paikka kasvaa ja kysellä, kuka oikeastaan olen. Aikuisiällä toimintaan ei juuri tullut osallistuttua muuten kuin työn merkeissä, seurakunnan toiminta ei kaikissa elämäntilanteissa ole tuntunut omalta. Nykyään toimintaan tulee taas osallistuttua muutenkin kuin työntekijänä. Havaintoni seurakunnan toiminnasta on kuitenkin edelleen sama kuin aikaisemminkin; täällä saan olla sitä mitä olen, saan eksyä ja etsiä itseäni.
 
Oma toiveeni seurakunnan työntekijänä on se, että voisin välittää tätä tunnetta eteenpäin, että voisin olla rakentamassa seurakunnasta yhteisöä, jossa jokainen saa olla sitä mitä on, ja jossa jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty ja tärkeä. Minusta olisi mukavaa, jos seurakunta voisi olla ihmisille kuin toinen koti, johon voi aina palata senkin jälkeen, kun on tullut eksyttyä ja kuljettua harhaan. Mutta sitähän se jo monille onkin, paikka missä hengähtää ja jossa voi olla oma itsensä, edes hetken aikaa.
 
Hannu Back
vs. nuorisotyönohjaaja