Skip to content

Blogi

’’Sitten suvi aina on, kun matka taakse jää’’…

Onkohan joku jo kaipaillut kesälaitumille? Ei välttämättä lomaa, vaan kesää ja sen lämpöä? Nyt, kun Suomi tuntuu vaipuneen uuden jääkauden alle, minä ainakin mieluusti käperryn sohvalle viltin alle ja unelmoin kesästä. Vaikka Lapista kotoa olenkin, on kaikissa säissä ulkona viihtynyt Lapin tyttö jäänyt jonnekin välille Lappi-Raisio.

 

Ei mikään ihme, että yleinen suomalainen kuva Taivaasta on ikuinen kesä:
Alkukesän lämpö, 24 astetta, kevyt vilvoittava tuulahtelu silloin tällöin. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, muutama hassu ja ystävällinen pilvenhattara kulkee taivaalla uneliaasti. Kukat kukkivat, kiireiset mehiläiset surisevat ja järven pinnalla loiskahtelevat nälkäiset kalat. Sormet syyhyävät matojen tonkimiseen ja onkireissulle lähtemiseen. Mutta yksi ero tähän maailmaan löytyy: Taivaan onkireissuilta ei löydy korvien vieressä inisevää parvea hyttysiä!

 

Mutta entä jos rakastat talvea, olet se, joka herää henkiin, kun ensimmäinen lumihiutale leijuu maahan? Niin kuin entinen arkkipiispamme John Vikström, joka vastasi, kun häneltä kysyttiin, mitä arkkipiispa uskoo Taivaassa olevan: ’Toivoisin, että saisin siellä hiihtää.’’ Löytyykö Taivaasta lunta, isoja kinoksia, johon tehdä enkelien kanssa lumienkeleitä ja vetää kirpeää talvi-ilmaa sisäänsä, sivakoida latuja pitkin ja syödä eväitä ystävien kanssa, kuumaa mehua ja makkaravoileipiä?

 

Itse odottelen vielä ikuista kesää. Kietoudun itsepäisesti viltin alle ja keksin tekosyitä ulosmenoa vastaan. Mutta ehkäpä hiihtolomalla uskaltaudun lasten kanssa ulos – ja löydän itsestäni sen kadonneen minän, joka nautti lumen tuoksusta ja viihtyi iltaisin ulkona tähtitaivaan alla, Otavan kauhaa ihaillen.

 

Hyvää hiihtolomaa kaikille!
 

Hanna Vuorio

pastori