Skip to content

Blogi

Tuli kirkkoon mies ja lapsi, he eteeni istuivat...

Tuli myös kaksi kaverusta polvistumaan alttarille. Tuli yhteistä aikaa viettävät ystävättäret. Tuli isoäiti lastenlastensa kanssa katsomaan enkeleitä. Tuli toisen paikkakunnan pastori. Tuli vanha pariskunta muistelemaan vihkikirkkoaan. Tuli tiekirkkoja kiertävät kaverit.

 

Jokaisella tulijalla oli omat syynsä poiketa helteisestä auringonpaisteesta viileän hämyiseen kirkkoon, mutta jokaista tulijaa myös yhdisti tämä vierailu. Kirkonoppaana sain kohdata paljon erilaisia ihmisiä ja erilaisia syitä kirkkoon poikkeamiselle. Joillekin vierailijoille olin opas, joka kertoi kirkkomme historiasta ja nykypäivästä ja vastasi kysymyksiin. Toisille olin ihminen, joka piti oven avoimena omaa hiljentymisen hetkeä varten.
 
Itse koin olevani kirkossa nimenomaan kohtaamista varten: olin valmiina esittelemään ainutlaatuista palaa historiasta, olin paikalla enkelin etsimistä varten, mutta yhtälailla olin äänettömänä lähimmäisenä, joka oli läsnä, mutta jolle ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut.
 
Vaikka kotikirkkoni ja seurakuntani eivät ole olleet minulle vieraita aiemminkaan, joutuivat ne kesän aikana uudenlaiselle törmäyskurssille mielessäni. Olin tällä kertaa toisella puolella kuin yleensä - nyt en ollut vain käymässä vaan nyt olin tekemässä. Tein yksin, tein yhdessä ja sain uusia tuttavuuksia, työkavereita, ja kohtasin vanhoja tuttavuuksia uusin asetelmin.
 
Kun näin asioita urkuparven, vessanpöntön sekä lattianrajan näkökulmista, näin asioista myös uusia puolia. Sen lisäksi, että kohtasin muita ihmisiä, kohtasin myös itseni. En välttämättä löytänyt sitä enkeliä, jota eräs pikkutyttö etsi, mutta hetken olin samanlainen kuin tuo tyttö – etsin jotakin, ja myös löysin. Istuessa suuren krusifiksin edessä, valonsäteiden taittuessa kaari-ikkunoista sisään, voi kohdata jotain, mikä saa ajattelemaan, jotain minkä vuoksi tunnustaa uskoaan.

 

 

Anni Suominen

Kirkon opas