Skip to content

Blogi

Vaelluksella

Selaan lehteä. Sivut täyttyvät toinen toistaan upeammista maisemakuvista; tuntureita, jylhiä vuoristoja ja metsämaisemia. Olen kauan haaveillut pitkästä vaelluksesta kesäisen Suomen kauniissa luonnossa tai jossain kauempana. Puntaroin mielessäni, vaellanko syksyn ruskaloisteessa vai paahtavan auringon alla jossain kaukana maailman poluilla?

 

Etsin syytä vaellusinnolleni. Haluanko haastaa itseni rankkaan fyysiseen koetukseen? Kestänkö kivun ja tuskan, jota ehkä tulen matkan aikana tuntemaan? Vai onko kilometrit omassa mittarissa siinä vaiheessa, että on aika punnita, mikä matka on kuljettu ja mitä on edessä päin? Mihin asti jalat vievät kulkijaa?

 

Olen kuullut jonkun sanovan että tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkan teko. Hiljaisella viikolla saan tehdä matkaa Jeesuksen ristin juurelta kohti pääsiäisen iloa ja valoa.

 

Samalla voin tehdä vaellustani syvälle itseeni. Saan pohtia oman elämäni valintoja, päättymättömiä polkuja ja välillä vastaan tulleita umpikujia. Välillä vesi on piiskannut kasvojani. Välillä matka on taittunut auringon lämmössä vienon kevättuulen siivittämänä.

 

Kaikesta huolimatta elämäni vaelluksella Jeesus on sovittanut kaikki askeleeni, ne harhaan kuljetutkin. Hän on suuressa viisaudessaan asettanut askelmerkit ja johdattanut niin kivikkoisille taipaleille kuin virkistävien lähteidenkin äärelle. Mutta vielä tämä vaellukseni jatkuu.

 

Jätän lehden pöydälle. Annan ajatusteni vaeltaa haaveitteni maisemissa vielä hetken. Laitan takin päälleni ja menen ulos keväiseen luontoon. Sydän kiitollisuutta täynnä nautin jokaisesta auringon lämmittävästä säteestä ja kevään tuulista. Näen metsän reunalla pienen polun, jota lähden vaeltamaan. En tiedä, minne polku minut johdattaa, mutta tärkeintähän ei ole määränpää vaan matkan teko.

Päivi Leino
diakoniatyöntekijä