Skip to content

Blogi

Veteraanit vetävät yhtä köyttä

Olen syvästi ihastunut 18 veteraanimieheen, joiden kanssa sain olla kahden viikon leirillä Viherlahdessa. Veteraaneilla on suunnaton määrä elämänviisautta ja –kokemusta – kaikkea sitä, mitä moni kadehtisi- jos tietäisi.

 

He ovat tehneet pitkän matkan; osa tullut Karjalasta asti jättäen kotinsa ja asettuen uusiin, vieraisiin asuinoloihin ja sopeutuen uuteen kulttuuriin ja puhekieleen; sana ”työ” ei olekaan karjalan murteella työ vaan ”te”!
 
Veteraanien nuoruudessa ja sodan aikana ruokaa ei ollut määrällisesti paljon, mutta niukkuudessa ihminen keksii uskomattomasti erilaisia keinoja, miten saa niukkuuden näyttämään runsaudelta ja yksinkertaisen ruoan maistumaan herkulliselta.
 
Leirillä ruokapöydässä kerrottiin usein ”maukkaita” tarinoita eri ruuista ja ruoanlaitosta. Varsinkin karjalainen perinneruokakulttuuri on rikas kaikessa moninaisuudessaan. Ihme kyllä, kauravellistä tuli hyviä lettuja ja parasta ruokaa oli riisivelli – ja on vieläkin! Monen muistoissa lapsuuden ruokaperinne on yhtä rikas kuin murre.
 
Yhteisymmärrys syntyy yhteisistä kokemuksista
Miesten puheesta kuuluu usein hiljainen ihmettely siitä, miten sodan vuosista selvittiin. Moni oli kokenut selvän johdatuksen ja varjeluksen sodan tapahtumissa. Joku kertoi, että hän oli kerran menossa korsuun muiden perässä, mutta oli silloin selvästi kuullut äänen, joka kielsi häntä sinne menemästä. Hetken kuluttua iski kranaatti samaiseen korsuun ja kukaan siellä olleista ei selvinnyt hengissä.
 
Miesten kesken voi aistia sanattoman yhteisymmärryksen ja sen, että yhdessä on koettu jotain sellaista, josta kaikesta ei voi puhua sille, joka ei siinä ollut mukana. Ja kuitenkin on puhuttava: kodista, perheestä, työstä, ihmissuhteista, sodasta – toisin sanoen elämästä.
 
Yhtä köyttä koululaisten kanssa
Moni veteraaneista on ollut useamman kerran leirillä, mutta koskaan aiemmin heitä ei ole haastettu köydenvetokilpailuun koululaisten kanssa.
Veteraaneja taisi jännittää     aika lailla: ”monesta on selvitty, mutta mitenkähän tässä käy? Sodassa oltiin sentään aika lailla nuorempia.
 
Mutta haaste otettiin vastaan! Ennen h-hetkeä me huoltojoukot koetimme vetää tavallista tehokkaamman aamujumpan, jotta miehet olisivat hyvin valmistautuneita koitokseen.
Kokoonnuimme leirikeskuksen parkkipaikalle, jonne haastajat eli Tahvion koulun 3. ja 4.-luokkalaiset saapuivat bussilla luontoretkelle.
 
Miesten kuultua, että koululaisia oli bussillinen, alkoi jo monen päässä huimaamaan! Onneksi karsintaa suoritettiin siten, että vastassa oli parhaimmaksi suoriutunut 3.luokkalaisten energinen ryhmä, parisenkymmentä lasta ja veteraaneja oli kaksitoista. 
 
Köydenveto alkoi erittäin tasaväkisesti, mutta sitten veteraanit saivat komennon vetää tahdissa, kun kuului :”ve-to, ve-to..”. Suuri tekijä voittoon oli myös katsojien rytmikkäät kannustushuudot: ”veteraanit , veteraanit”.
 
Tapahtumaa oli ilo katsella; veteraanit olivat jälleen yhtenä rintamana (tosin nyt jonossa) kiinni samassa köydessä. Voitto ei ollut tässä ”taistelussa” tärkeintä, vaan yhdessäolon ja tekemisen riemu, leikkimieli, ilo ja sukupolvien kohtaaminen. Ja hauskaa oli ainakin äänistä ja ilmeistä päätellen!
 
Köydenvetotapahtuma nousi monesti esille puheissa myöhemmin leirin aikana. Erilaisina, eri-ikäisinä, saamme olla kiinni samassa köydessä ja olla saman köyden varassa.
 
Veteraanin - hiljaisen tai puheliaan, kaiken muistavan tai kaiken unohtaneen, rohkean tai aran - mielestä nousee hiljainen rukous ja kiitos Korkeimmalle ja isänmaalle siitä, että veteraaneja muistetaan ja heitä arvostetaan.
 
Korsulaulajien kanssa leirin viimeisenä iltana saimme laulaa yhdessä: ”Maailman kaunein on tämä maa, sinisen taivaan alla. Kesä kun saapuu, ei kauniimpaa, olla voi maailmalla.”
Niin totta.
 
Mariitta Pentti
diakoniatyöntekijä