Skip to content

Blogi

Yhdessäoppimisen iloa

Raision seurakunnan Tasalan Kamari on toiminut lähes 20 v. kahvilana ja kohtaamispaikkana Raision keskustassa, Tasalan aukiolla. Päivisin kaikki Kamarissa tapahtuva toiminta on vapaaehtoisten ylläpitämää; lähetysopessa, kahvilassa ja auttamiskeskus-lähimmäispalvelussa ovat monet vapaaehtoiset olleet mukana Kamarin perustamisesta asti.

 

Vapaaehtoisuuden motiivina ei ole ollut raha vaan auttamisen halu, tarpeellisuuden kokeminen, ilo yhteydestä ja yhdessä toimimisesta, uteliaisuus ja into uusien asioiden oppimiseen.

 

Seurakunnan kiitoksen ja kannustuksen osoituksena vapaaehtoisille järjestetään erilaisia koulutus - ja virkistystapahtumia. Uutta oppimassa oli viitisenkymmentä vapaaehtoista viime keväisellä koulutusristeilyllä, jonka  aiheena oli vapaaehtoisten toivomana: "Toisen ihmisen kohtaaminen ja vuorovaikutus vapaaehtoistyössä".

 

Yhteisen hiljentymisen jälkeen estraadi oli avoin vapaaehtoisille jo ennestään tutulle kouluttajalle, joka sai innokkaat oppijat heti mukaan harjoitukseen, miten kuulla ja kuunnella toista ihmistä.

 

Toisen kohtaamiseen liittyy erilaisia odotuksia molemmilta osapuolilta. Vapaaehtoiselta odotetaan kuitenkin enemmän kuulijan ja kyselijän roolia. "Mitä sinulle kuuluu?"-kysymyksellä on helppo aloittaa keskustelu, mutta on tärkeää, että jää odottamaan  vastausta eikä siirry toiseen aiheeseen tai jopa puhumaan omista asioistaan. Keskipisteenä tulee kuitenkin olla kohdattava ihminen, hänen ilonsa ja murheensa. Usein jo se helpottaa, kun saa sanoa toiselle ääneen asioita, jotka ovat omissa ajatukissa kasvaneet vuoren korkuisiksi. Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen antaa toivoa: vuori olikin kuviteltua helppokulkuisempi  ja matkan jaksaa kulkea paremmin yhdessä toisen kanssa.

Toisen kohtaamiseen kuuntelemisen lisäksi kuuluu myös aito läsnäolo. Omat huolet ja murheet, eläminen joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa ovat esteenä vuorovaikutukselle ja  toisen kuulemiselle.  Lisäksi ihmisen muisti on rajallinen: kaikkea kuulemaansa ei voi muistaa. Yhdessä pohdittiin, että pieneen muistivihkoon voisi kirjata asiakkaan luona käydessä tärkeimpiä asioita. Seuraavalla kerralla on sekä itselle että kertojalle palkitsevampaa, kun muistaa, mistä on puhuttu.

 

Vapaaehtoistyö on monelle pehmeä lasku eläkkeelle siirtymiseen työeämän jälkeen: ei ole enää tiukkoja aikatauluja eikä ulkopuolinen määrää, miten vietät aikaasi. Ryhmäkeskusteluissa tuli kuitenkin esille, että vapaaehtoiseltakin odotetaan tiettyjä ominaisuuksia. Varsinkin lähimmäispalvelussa häneltä odotetaan sitoutumista ja luotettavuutta. Luottamuksella kerrottuja asioita ei voi kertoa eteenpäin. Kannattaa aina miettiä ensin, miksi haluaa kertoa jonkun asian.

 

Vuorovaikutustaitoja ja tunteiden ilmaisua harjoiteltiin turvallisessa ilmapiirissä.Tunteet eivät ole koskaan vääriä, siksi loukkaantuakin saa. Meidän harkintaamme kuitenkin jää, miten toimimme tunteiden kanssa. "Tunteet ovat kuin lintu, joka lentää pääni yli. En voi estää sen lentämistä, mutta voin pitää huolta, ettei se tee pesää pääni päälle". Viestimme toinen toisillemme yllättävän vähän sanoilla. Suurin osa viestinnästä välittyy ilmeillä, eleillä ja koko olemuksellamme. Vanha viisaus paljastaa: "Olemuksesi puhuu niin kovaa, etten kuule, mitä sanot!" 

 

Luopuminen ja suru olivat paljon keskustelua herättävät aiheet: toisen surun kohtaaminen aikaansaa kuulijassa helposti ahdistusta ja torjuntaa. Aika ei paranna haavoja, vaan suru, joka uskalletaan kohdata -  itsessä ja toisessa. Surematon suru on kipeä vuosikausia, joka voi ilmetä myös fyysisenä kipuna tai ärtyisyytenä. Elämä on ketju luopumisia. Elämässä ei olekaan tärkeintä se, mitä saavutetaan, vaan miten luovutaan meille tärkeistä asioista, ihmisistä.

Vapaaehtoisen oma jaksaminen sai ilmeet mietteliäiksi. Mitä sitten, kun en jaksakaan yksin kantaa minulle uskottuja asioita? Kuka minua kuuntelee? Esille nousivat purkupalaverit, työnohjaus, vertaistuki, koulutukset. Tärkeintä on kuitenkin omien rajojen tunnistaminen ja oman itsensä rakastaminen. Ellei rakasta itseään, ei voi rakastaa lähimmäistäänkään. Kuulimme opettavan esimerkin.  Viisi vuotias tyttö seisoi peilin edessä ja hoki "en kestä, en kestä". Äiti kysyi vihdoin, että mitä sinä et kestä. Tyttö vastasi: "no sitä, kun minä olen niin kaunis!"

Ajatuksia ja evästystä vapaaehtoistyöhön ja koko elämään antoi muun koulutuksen lisäksi seuraava Irja Askolan runo:
"Tultaessa tienristeykseen / joku kauhistuu / tieni näyttää päättyvän / toinen havahtuu / sydämestään ilahtuu / maisemat avartuvat / voin valita".

Mariitta Pentti

diakoniatyöntekijä