Skip to content

Blogi

Yksin - ja yhdessäoloa

Yksin, mutta ei yksinäinen.  Yhdessä,  mutta siitä huolimatta yksinäinen.

 

Nautin välillä yksin olemisesta. Kuitenkaan en tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka olen aivan yksin metsässä tai merellä veneilemässä. Luonnon hiljaisuudessa pystyn kuulemaan ja aistimaan paremmin kuin liikenteen melussa ja ihmishälinässä.

 

Omia ajatuksia ja sisimmän ääntä on joskus hyvä kuunnella. Eikä niitä voi kuulla, jos ei hiljene. Ei voi kuulla, jos mieli on täynnä vaatimuksia ja selityksiä. Vaatijan roolin vaihtuessa vastaanottajaksi tapahtuu ihme: oma ponnistelu ja rauhattomuus saavat antaa tilaa levollisuudelle ja mielen tyyneydelle.

 

Yksinolo on sittenkin yhdessäoloa – Jumalan kanssa. Jumalan läsnäolo on jotain sanoin kuvaamatonta, jonka voi vain aistia, rakkautena. Oma yritykseni olla läsnä ja kuunnella toista on kalpea kopio: neuvon, annan ohjeita, etsin ratkaisua. Lopputulos on huono, sillä oikeaan läsnäoloon tarvitaan vain, että joku on läsnä.

 

Toisaalta olen kokenut itseni joskus hyvinkin yksinäiseksi ihmisjoukon keskellä, jossa kehenkään ei saa yhteyttä. Oman itseni kohtaaminen aiheuttaa minulle eniten yksinäisyyttä. Kun en tunne itseäni enkä ole rehellinen itseäni kohtaan, yhteys toisiin estyy.

 

Olin nuorempana hyvin arka ja hiljainen toisten seurassa. Varsinkin vieraiden ihmisten läsnä ollessa en uskaltanut avata lainkaan suutani. Ajattelin, että minulle nauretaan tai sanoisin jotain toisten mielestä tyhmää. Toisin sanoen pelkäsin.

 

Pelkään edelleen. Pelkään sairastumista, yksinäisyyttä. Pelkään pimeää ja kuolemaakin joskus. Pelko on elämän pahin vihollinen, sillä se kahlitsee ihmisen toimintakyvyttömäksi.

 

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Ja jos rakastan, luotan. Ja kun luotan, en pelkää. Ainoa voima, joka voi voittaa pelon, on rakkaus.

 

Luonto on viime päivinä antanut meille toivoa tulevasta kesästä. on lämpöä, valoisia iltoja, lisääntyvää vihreyttä. Sillä on selvä kiertokulku ja asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä. Luonnon kasvua ja heräämistä seuratessa, toivon itsellenikin samanlaista huolettomuutta ja levollisuutta ilman ponnisteluja ja kiirettä: että voisin visertää lintujen lailla ja puhjeta täyteen kukkaan auringon lämmöstä ja valosta.

 

Kaikille kesän alkaminen ei välttämättä ole pelkkää huolettomuutta. On pelkoa yksinäisyydestä, kun eri piirit ja kerhot lopettavat toiminnan kesän ajaksi. Sukulaisten kanssa yhdessäoloa odottaa, mutta samalla miettii kuumeisesti, miten saa rahat riittämään kaikkeen tarpeelliseen.

 

Murehtiminen on meille luonteenomaista, mutta jospa tässä hetkessä voisimme murehtia vähemmän ja luottaa enemmän siihen, että meistä pidetään huolta.

 

Seurakunnan ovet eivät ole kiinni kesälläkään. Toimintaa löytyy monella taholla. Jokainen on tervetullut kokemaan yksin tai yhdessä Jumalan läsnäoloa ja sen antamaa turvallisuutta ja voimaa.

 

Mariitta Pentti

diakoniatyöntekijä