Elämän leipä

Joh. 6:48–58

Jeesus sanoi:
 ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”
 Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Hyvät kumppanit Jeesuksessa Kristuksessa, vietämme kirkkovuodessa ns leipäsunnuntaita. Leipä on perusruokaa, johon liittyy monia sanontoja. Leipä miähen tiellä pitää. Jos jokin liikeidea menestyy, se lyö leiville. Antiikin Roomassa kansa pidettiin tyytyväisenä leivällä ja sirkushuveilla. Kun asiat menevät pahasti pieleen, silloin ottaa ohraleipä. Ihmisen jopa liiallisesta uskollisuudesta ruokkivaa kättä kohtaan kertoo sanonta, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Leipä on suomalaisten perusruokaa. Sitä syödään aamupalaksi, otetaan mukaan matkaevääksi, syödään lämpimän ruuan kylkiäisenä. Ennen vanhaan sukupolvelta toiselle siirtyvä leipäjuuri oli monen torpan ylpeys – tänä päivänä koronakotoilu on tutkitusti kasvattanut innostusta juurileivän leivontaan kotitalouksissa. Leipää syödään muissakin maissa, mutta suomalaisen leipämaun päälinja on selvä: naanleivät ja tortillat eivät tule meillä koskaan syrjäyttämään kansallisruoaksikin valittua ruisleipää. Sillä minäkin aloitin tämän päivän.

Vaikka me suomalaiset arvostamme leipää, pidämme ehkä liian itsestään selvänä, että jokaisena päivänä löydämme ruokakauppojen notkuvilta hyllyiltä kymmeniä eri leipävaihtoehtoja. Lähes joka kymmenes leipäpala päätyy roskiin. Maailmassa on yhä satoja miljoonia ihmisiä, joille jokapäiväinen leipä on kiven takana, jotka kärsivät aliravitsemuksesta ja sen mukanaan tuomista vaivoista ja sairauksista. Heille jokainen leivänpala on elinehto eikä muruakaan heitetä menemään. Jos korona-ajasta nyt jotakin hyvää voi löytää, niin ehkä sen, että se on osoittanut miten haavoittuvia monet itsestään selvyytenä pitämämme asiat ovat. Voimme ehkä ottaa tämän ajan myös mahdollisuutena oppia, nöyrtyä ja kiittää siitä, mitä on. Yksi tällainen asia, mitä myös minä olin ennen koronaa pitänyt itsestään selvyytenä, on mahdollisuus kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen ja murtaa yhteisestä leivästä ja juoda yhteisestä maljasta. Varmasti jumalanpalvelus voi olla aito ja koskettava kokemus striimattuna lähetyksenä. Mutta kun tätä liki tyhjää kirkkosalia katselee, niin eihän sille voi mitään, aika masentavaa tämä on. Ja jos minua masentaa, kahta suurempi kaipuu varmasti monella teistä seurakuntalaisista on kokea konkreettista yhteyttä kotiseurakunnassanne, monien sukupolvien muistoja sisältävässä kirkossa, yhdessä tuttujen ja tuntemattomienkin seurakuntalaisten kanssa. Monille jumalanpalveluksen koskettavin osa on ehtoollinen, Jeesuksen itsensä meille antama pyhä hetki, jossa hän itse on läsnä ja palvelee meitä. Kysyimme teiltä rippikoululaisilta, miltä ehtoollinen teistä tuntuu. Muistan mm erilainen. Ne ja muut olivatkin ihan osuvia vastauksia. Ehtoollinen on alun alkaen ollut erilainen ateria, ihan eri juttu kuin jos tilaisi hampurilaisen ja kokiksen Mäkkärin autokaistalta. Siinä ollaan pyhän äärellä. Pyhä tarkoittaa juuri erilaista, ei muusta elämästä irrallista mutta kuitenkin jotakin, jossa ollaan tekemisissä jonkin itseä suuremman kanssa. Se herättää kunnioitusta, nöyryyttä ja terveellisellä tavalla pienuuden tunnetta. Kun pyhä koskettaa, tapahtumaa on turha yrittää selittää pelkällä järjellä. Ehkä ehtoollisen pyhyyden voisi kiteyttää joululaulun sanoin: ”Sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan”.

Evankeliumitekstissä Jeesus kutsuu itseään elämän leiväksi. Se ei ole pelkkä kielikuva, vaan suuri lupaus meille. Jos emme saa ruokaa, me kuolemme muutamassa viikossa. Jos emme saa elämän leipää Jeesusta, ennemmin tai myöhemmin me kuolemme ruumiillisesti niin kuin kaikki me ihmiset, mutta myös henkemme jää kuoleman valtaan. Näin koronarajoitusten aikana on toki tärkeää erityisesti muistaa, ettei ehtoollisella käymättömyys kuoleta vaan sen väheksyminen. Jos ajattelemme, että ehtoollinen on vain jokin menneiden aikojen kannibalistinen huuhaariitti, me torjumme elämän leivän eli Jeesuksen itsensä. Kieltämättä Jeesus ei evankeliumitekstissä päästä kuulijakuntaansa eikä meitä helpolla. Leivän ohella hän puhuu lihasta ja verestä: Ellette syö minun lihaani ja juo minun vertani, teillä ei ole elämää. Hullun puhetta, ajatteli varmasti moni tuolloin ja tänään. Jeesuksen sanoja ei voikaan ymmärtää, jos emme pidä mielessä pian koittavan hiljaisen viikon tapahtumia, keskimmäistä ristiä Golgatalla. Siellä Jeesuksen ruumis murtui ja veri valui, sinun ja minun, meidän kaikkien puolesta, syntiemme anteeksisaamiseksi. Ehtoollisen vietto muistuttaa meitä tuosta uhrista ja tekee suorastaan käsin kosketettavaksi syntien anteeksi saamisen ilman hyvitystä, eli siis armon. Ehtoollinen on myös eräänlainen kristityn pit stop, varikko, joka antaa voimaa elää Jumalaan uskoen ja Jeesukseen Kristuksen turvaten. Niin kuin lauloimme: Leipää alttarin myös syömme keskellä matkaa. Väsyneet sielumme elpyvät, jälleen jaksamme jatkaa. Saamme tulla valmiiseen pöytään. Martti Luther on hyvin sanonut, että ehtoollisella Jeesus Kristus on samanaikaisesti kokki, tarjoilija ja ruoka.

Samalla ehtoollinen on aina, tai ainakin sen kuuluu olla, kristittyjen keskinäisen yhteyden hetki. Herran ehtoollisella ei ole mitään sijaa etuoikeuksille, valtapelille tai vanhoille kaunoille. Jeesus asetti ehtoollisen ei pelkästään syntien anteeksiantamiseksi tai uskon vahvistukseksi, vaan myös meidän kristittyjen keskinäisen yhteyden vahvistamiseksi. Käytin puheeni alussa ilmaisua kumppanit Jeesuksessa Kristuksessa. Suomen sana kumppani ja samalla esimerkiksi englannin sana company, tulee latinan ilmaisusta cum panis, hieman vapaasti kääntäen leipätoverit. Se tarkoittaa ihmisiä, jotka tulevat tasavertaisina samaan pöytään, jakavat ruoan keskenään yhteisestä leivästä ja ammentavat voimaa ja lohtua samasta lähteestä.

Olen tässä saarnassa puhunut paljon ehtoollisesta. Joku voi ajatella, vähän liikaakin hehkutan sitä aikana, jolloin com panis -hetki ei voi monien kohdalla toteutua rajoitusten vuoksi. Olen tarkoituksella hehkuttanut Herran ateriaa, sillä uskon että jonakin päivänä voimme taas normaalisti kokoontua yhteen. Samalla toivon, että se päivä toisi tässä kirkossa ja muissakin Suomen seurakunnissa suoranaisen ehtoollisherätyksen, että alttarikaiteet notkuisivat yhteistä armon ateriaa kaipaavista. Sitä odotellessa on kuitenkin mahdollisuus tämän jumalanpalveluksen jälkeen tässä kirkossa klo 11-12 tulla pienimuotoiselle ehtoolliselle, viisi henkeä kerralla, turvavälit huomioiden.

Tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme.

​​​​​​​