Pertti Ruotsalon saarna Raision kirkossa 21.11.2021

Näetkö lähimmäisesi?

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille: »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

1990-luvulla Raision seurakunnasta järjestettiin useampana vuonna seurakuntamatka Pyhälle maalle. Matkoja on sitten jatkettu taas 2010-luvulla. Silloin 90-luvulla meillä oli erinomainen opas, jolla oli tapana kertoa hauskoja tapauksia oppaan uraltaan. Kerran aloittelevana oppaana hänet oli lähetetty Jerusalemista lentokentälle Te Aviviin ottamaan vastaan Suomesta yksinään matkustanutta vanhaa rouvaa. Lento laskeutui, opas odotti ja tietysti hänellä oli rouvan nimi isolla kyltillä. Mutta rouvaa ei tullut. Oppaamme odotti pitkään ja meni viimein soittamaan toimistoon Jerusalemiin – ja siellä rouva jo oli. Hän oli noussut kentällä kimppataksiin ja maksanut myös taksiin tulleen filippiiniläisryhmän kyydin. Illalla päivällisellä – näin oppaamme kertoi – hänen oli pakko kysyä rouvalta: ”Etkö nähnyt minua, kun seisoin odottamassa nimikyltti kädessä.” Rouva oli edelleen tuohtunut, kun hän vastasi. ”Kyllä minä näin sinut, mutta näitkö sinä minut!”

Näitkö sinä minut? Se on päivän evankeliumin oleellinen kysymys. Ja se on päivän kysymys myös meille tänään. Näenkö minä ja näetkö sinä apua tarvitsevan? Näemmekö nälkäisen ja janoisen tai vaatteita vailla olevan; näemmekö sairaan ja yksinäisen tai kenet tahansa apua tarvitsevan?

Olisikohan niin, että päivän evankeliumin, Jeesuksen opetuksen tärkeä asia ei olekaan kuvata, mitä maailmanhistorian lopussa kerran tulee tapahtumaan. Se, mistä Jeesus puhuu, on se, miten me suhtaudumme toiseen ihmiseen, lähimmäiseen. Näemmekö me toisemme – huomaammeko me. Juuri tästä, lähimmäisenä elämisestä Jeesus puhuu muulloinkin. Hän opettaa antamaan anteeksi ha hän sanoi: "Rakasta Jumalaa yli kaiken. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.

Kun luen päivän evankeliumin, mietin samalla toista Jeesuksen opetusta, vertausta laupiaasta samarialaisesta. Kaksi miestä kyllä näki ryöstäjien uhrin, haavoille lyödyn, mutta he menivät ohi – he näkivät, mutta eivät oivaltaneet, mitä tuli tehdä. He eivät nähneet tehtäväänsä, vastuutaan. Miksi he menivät ohi? Antoiko vauhtia kiire, vai pelko samasta kohtalosta. Olemmehan me kuulleet uutisia tilanteista, joissa auttamaan menneelle on käynyt huonosti.

Niin; näemmekö me lähimmäisen; näemmekö me vastuumme. Juuri sitä päivän evankeliumi pakottaa kysymään. Ja Jeesuksen mukaan tuo lähimmäisen huomaaminen on mitä vakavin asia, haudan vakava, me sanoisimme.

Päivän evankeliumiin liittyy vaikeantuntuinen kysymys. Näyttää siltä, että viimeisellä tuomiolla ratkaisevaa ovat hyvät teot, eli se miten me olemme avun tarpeessa olevia auttaneet. Eikö olekaan niin kuin olemme oppineet: sielun pelastus, iankaikkinen osamme, taivaaseen pääseminen ei perustu hyviin tekoihin – sillä hyvät teot, jos niitä meillä sitten on, eivät sittenkään vaakakupissa paina tarpeeksi. Me olemme oppineet, että pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansion tähden. Ratkaisevaa ei ole se, olenko minä osannut antaa anteeksi lähimmäiselle, vaan se, että Jumala antaa minulle anteeksi Kristuksen tähden. Juuri tätä Paavali kirjeissään toistuvasti opettaa. Roomalaisille hän kirjoitti: ”Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” Armo vastaan lähimmäisen näkeminen – tuntuuko ristiriitaiselta?

Päivän evankeliumissa on jännittävä yksityiskohta. Sekä oikealla että vasemmalla puolella olevat kysyivät enemmän tai vähemmän hämmentyneinä: ”Milloin me näimme sinut?” He eivät itse tunnistaneet, mitä olivat tehneet tai jättäneet tekemättä. He eivät myöskään ymmärtäneet, että Kristus kohdataan juuri lähimmäisessä. Äskeisessä virressä tämä laulettiin: kun ensin oli laulettu apua tarvitsevista, sitten seurasi selitys: ”Heissä sinut, Herramme, keskellemme saamme… Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi.” Kirkkomme suojeluspyhimys Pyhä Martti ratsastaa lasimaalauksessa alttarin yläpuolella. Hänhän jakoi viitastaan puolikkaan kerjäläiselle, ja sitten näki unta Kristuksesta pukeutuneena tuohon viitan puolikkaaseen. Niinpä: ”minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

He eivät itse ymmärtäneet, mitä olivat tehneet tai jättäneet tekemättä. Löytyisikö vastaus siitä, mitä Paavali kirjoittaa Pyhän Hengen lahjoista ja Hengen hedelmistä. Niitä hän luettelee: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” Jos Pyhä Henki näin vaikuttaa ja johdattaa meitä, kristittyjä, tällaiseen, niin nuohan tekevät elämästä helpompaa lähimmäiselle, ilman että itse ehkä sitä lainkaan huomaamme.

Tänään puhutaan kristityn uskon ja elämän kahdesta perusasiasta. Ensimmäinen on se sielun pelastus, joka tulee meille ilman ansioita ja ilman hyviä tekoja yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansion tähden – anteeksiantamuksesta. Ja toinen on se, millaiseen elämään Kristus meitä seuraajiaan kutsuu ja opastaa: rakastamaan, antamaan anteeksi, etsimään toinen toisen parasta.