Pastori Karoliina Haapakosken saarna Raision kirkossa pääsiäispäivänä 4.4.2021

Pimeydestä valoon

Matt. 28:1–8  

Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet. Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: ”Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ’Hän on noussut kuolleista.” Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille.

”Älkää te pelätkö. Hän on noussut kuolleista.” Enkelin viesti on totta tänäkin pääsiäisenä. Magdalan Maria ja toinen Maria ovat arvatenkin surun murtamia mennessään haudalle, sillä heidän ystävänsä on vasta perjantaina kuollut kauhean kuoleman ristillä. Haudalla heitä kohtaa melkoinen yllätys: taivaasta laskeutuu enkeli, joka kertoo, että Jeesus ei olekaan kuolleena haudassaan, vaan hän on noussut kuolleista. Haudalla olevat vartijat pyörtyvät pelästyksestä, mutta naisille enkeli sanoo: ”Älkää te pelätkö.” Se on sama sanoma, joka enkeleillä oli paimenille jouluyönä, kun Jeesus syntyi: ”Älkää pelätkö.” Se sama viesti on tarkoitettu myös meille. Enkelin rohkaiseville sanoille on käyttöä yhä edelleen, 2 000 vuotta myöhemmin.

On menossa jo toinen kevät, toinen vuosi peräkkäin, kun pääsiäiskirkkoon voi osallistua vain etänä. Viime pääsiäisen aikaan poikkeuksellisia oloja oli eletty vasta muutama viikko, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisimme eläneet jo vuoden pitkää, pitkää paastonaikaa. Vuosi on ollut raskas. Niitäkin, jotka ovat selvinneet koronavuodesta ilman suuria menetyksiä, on alkanut jo tympäistä eristäytynyt, riisuttu arki. Kaipaamme läheisiämme. Kaipaamme muitakin virikkeitä kuin nettikirkot ja Yle Areenan brittisarjat ja kotikulmien kadut, jotka on ulkoillessa kävelty ees taas kyllästymiseen asti.

Nyt, jos koskaan, tarvitsemme juhlaa, pääsiäisen iloa, arjen keskelle. Aivan niin kuin Jeesuksen syntymä, niin myös ylösnousemus tapahtui keskellä ihmisten arkea. Mariat eivät menneet haudalle pyhäaamuna, vaan tuona sunnuntaiaamuna sapatti oli jo ohi, ja arki ja työnteko taas alkanut. Jeesus ei ole pelkkä pyhäpäivien juhlittu sankari, vaan hän tuo jokaiseen päivään armon ja rakkauden ihmeen. On helpottavaa tietää, että vaikka ilonaiheet ovat vähissä, veto on poissa ja arjessa raahustaminen ilotonta, ihmistä kannattelee ja vie eteenpäin Jumalan voima ja varjelus.  

Jeesus on lähellä harmaan tasaisessa arjessa, mutta myös niissä päivissä, joissa on kipua ja surua. Kulunut vuosi on aiheuttanut monenlaista inhimillistä kärsimystä. Kaikki kärsimys ei ole johtunut koronapandemiasta, vaan ihmiselämään on voinut mahtua monenlaista muutakin murhetta. Paljon on sellaistakin tuskaa, jolle ei tunnu löytyvän mitään ymmärrettävää syytä. Jumala itse syntyi maailmaan ihmisten hädän ja ahdistuksen keskelle ja eli ihmisen elämän tuntien kipua ja tuskaa, vainoa ja hylkäämisiä. Meidän Jumalaamme kidutettiin, ja hän koki kuoleman ja tuonelan pimeyden. Jumala tietää, miltä kärsimys tuntuu. Ja jos hän kerran on suostunut kuolemaan meidän takiamme, kyllä hän auttaa meitä kantamaan myös meidän ahdistuksiamme. Eikä hän hylkää, vaikka joskus siltä tuntuisikin, kun on oikein raskasta. Luota siihen.

Pääsiäisen sanoma antaa valon ja toivon keskelle maailman ja ihmiselämän pimeyttä. Ylösnousemus on asia, jota ihmisjärjen on mahdotonta ymmärtää. Itselleni se oli joskus nuorena kaikkein vaikeimmin käsitettävä ja vaikeimmin uskottava puoli kristinuskossa. Vaikka uskoin Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon, minun oli vaikea sulattaa täysin sitä, että ihmisen ruumiissa elänyt Jeesus olisi voinut herätä kuolleista. Mutta eihän uskossa ole kysymys järjestä, vaan nimenomaan uskosta. Lopulta minäkin sen ymmärsin. Käsitin, että Jumalalle kaikki on mahdollista. Yksi käänteentekevistä hetkistä oli eräänä pääsiäisyönä Kreikassa, keskellä iloisia juhlivia ihmisiä kirkon portailla, pääsiäiskynttilöiden palaessa, kirkonkellojen soidessa ja ilotulitusrakettien paukkuessa. Silloin tunsin syvästi, että ylösnousemus on totta, sillä niin valtavaa iloa ei voi aiheuttaa kukaan muu kuin Jumala. Meillä luterilaisilla on usein tapana keskittyä hiljaisen viikon pyhiin, kiirastorstaihin ja pitkäperjantaihin, vaikka viikon ja koko kirkkovuoden suuri huipennus on pääsiäinen: siinähän se ihmiskunnan pelastus on. Siinä asiassa meillä olisi opittavaa ortodoksiselta sisarkirkoltamme. Totesihan enkelikin naisille haudalla, ettei heidän pitäisi etsiä ristiinnaulittua Jeesusta, vaan huomata ylösnousemuksen ihme.

Tuona vuosien takaisena pääsiäisyönä Kreikassa minua kannattelivat itseäni suurempi usko ja ihmistä suurempi Jumala. Juuri siksi ihminen tarvitsee Jumalaa: ihminen on niin pieni, ettei pärjää yksin. Ja juuri siksi me tarvitsemme uhrikuoleman ja ylösnousemuksen antamaa armoa. Pienuudessaan ihminen on myös niin vajavainen, että hänellä on taipumus haavoittaa toisia ihmisiä, luomakuntaa ja itseään. Siksi tarvitsemme Jumalaa, joka antaa anteeksi. Etenkin näin pääsiäisaamuna on hyvä muistaa, että ihmiselämän synkimpienkin jaksojen ja maailman mustimmankin pimeyden jälkeen loistaa lopulta valo. Joskus siihen menee liian pitkä aika, mutta lopulta valo voittaa. Voi olla, ettei elämä ole enää samanlaista kuin ennen sitä pimeää jaksoa. Voi olla, että jäljelle on jäänyt arpia, jotka eivät parane koskaan, mutta silti: lopulta valo voittaa. Ajattele pääsiäistä: pitkäperjantai oli hirvittävä päivä. Sen pimeys kuitenkin vain korostaa pääsiäisaamun kirkkautta, kun murhe ja kärsimys ovat poissa, ja tilalla on ylösnousemuksen ihme ja ilo.