Kylväjä lähti kylvämään

Luuk. 8:4–15

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 8

Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: ”Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi: ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”
    Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti.
    Hän sanoi: ”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.”

Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän, runoilla, jotka käsitän. Näin lauletaan Happoradio-yhtyeen laulussa. Siinä onkin haastetta jokaiselle puhetyöläiselle, kuten minulle. Puhua niin, että tulee ymmärretyksi, ilman turhia kielellisiä krumeluureja ja tarpeettomia erikoissanoja. Evankeliumitekstissä Jeesus osoittaa hallitsevansa tuon taidon suvereenisti, hän tuntee kuulijansa. Ajanlaskun alun Palestiinassa suuri enemmistö sai vähäisen elantonsa maanviljelystä. Puhe kylvämisestä ja sadosta oli tuttua, joten puhe maahan putoavista siemenistä osui ja upposi, ainakin pintapuolisesti. Kyse ei ollut sinne tänne huolimattomasti viskovasta kylväjästä, vaan tuon ajan tapa oli kylvää ensin ja kääntää maa vasta sitten. Tuolloin peltoa myös hoidettiin, tallaantuneet polut möyhennettiin ja rikkakasveja kitkettiin, kylväjä piti huolta pellostaan. Silti jokainen palestiinalainen tiesi, että osa siemenistä ei lähtenyt itämään. Jeesus avasi vertausta opetuslapsilleen, mutta hekään eivät varmaan ymmärtäneet mitä Jeesus tarkoitti kuin vasta Jeesuksen ylösnousemuksen ja seurakunnan synnyn jälkeen. Teksti heijastelee paljon alkukirkon todellisuutta, penseyttä, vainoja, alkuinnostuksen hiipumista, omaisuuteen ja maineeseen keskittymistä, mutta samalla Ilosanoman voimallista leviämistä. Ehkä mikään noista ei ole vierasta tänäkään päivänä.

Maasta se pienikin ponnistaa. Yleensä isoiksikin kasvaneet liikkeet ovat alkaneet pienestä ja tuskin kenestäkään ihmisestä tulee sensaatiota yhdessä yössä. Moni sittemmin menestynyt yrittäjä on aluksi myynyt tuotettaan hukkalaudasta kootusta myyntikojusta, ja maailmanmaineeseen kohonnut bändi vetänyt ekat harjoituksensa vaatimattomassa kellarissa. Nykypäivän tietoliikennettä pitkälti määrittävät Apple ja Google aloittivat aikanaan tuotekehittelynsä autotallissa. Kristinuskokin aloitti perin vaatimattomasti, ulkoisesti pienenä oppimattomien miesten ja naisten liikkeen liikkeenä Rooman maailmanvaltakunnan yhdessä syrjäisimmistä kolkista. Alussa kristittyjä pidettiin vain yhtenä juutalaisuuden lukuisista suuntauksista ja myös suurin osa varhaisista kristityistä mielsi olevansa kuolleista nousseeseen messiaaseen Jeesukseen uskovia juutalaisia. Raamatusta saamme toki lukea nopeasti kasvaneesta alkukirkosta, kuten ensimmäisen helluntain herätyksestä ja oppineen pakanalähetyspioneerin Paavalin vaarallisista mutta samalla evankeliumia eri puolille Rooman valtakuntaa levittävistä matkoista. Kaikesta tästä huolimatta kristinusko pysyi useamman sadan vuoden ajan pienenä, hädin tuskin huomattavana vähemmistöuskontona. Kun kristityt alkoivat erottua joukosta, seuraukset olivat usein heille raskaita.

Aikalaiskirjoittajat, joiden kirjoituksia on säilynyt, eivät juurikaan säästele sanojaan kuvatessaan varhaisia kristittyjä. Hataria tietoja täydennettiin mielikuvituksella ja juoruilla, kuten eräs roomalainen kirjoitti 150-luvulla: ”He, siis kristityt, kokoavat yhteiskunnan pohjasakasta sivistymättömiä ja herkkäuskoisia naisia, jotka naisten tavoin ovat kaikkeen houkuteltavissa. He ovat hämäräperäinen ja valonarka joukko. He rakastavat toisiaan jo ennen kuin ovat tutustuneet ja heittäytyvät sitten tyydyttämään intohimojaan. Kerrotaan että he palvovat halveksitun elukan, aasin päätä. Heidän seremonioittensa keskipisteenä on henkilö, joka tuomittiin kuolemaan rikoksistaan.”  Varhaisten kristittyjen julkisuuskuva ei ollut kovin kirkas, mutta samansuuntaista tekstiä löytää tänään internetistä keskustelupalstoilta. Tänäkin päivänä törmää vastaavanlaiseen kristittyjen halveksimiseen, kun heitä syytetään mm ahdasmielisyydestä, syrjinnästä ja mielikuvitusolennon palvomisesta.

Ei haukku haavaa tee, sanotaan, mutta kovempaakin oli Antiikin Roomassa luvassa. Rooman valtakunta oli pintapuolisesti uskonnollisesti hyvin suvaitseva yhteiskunta. Ympäri maailmanvaltaa perinteinen roomalainen pantheon Jupitereineen ja Junoineen eli sopuisaa yhteisoloa idän mysteeriuskontojen ja skeptisen kreikkalaisen filosofian kanssa. Näennäinen suvaitsevaisuus kuitenkin loppui lyhyeen, kun kristityt vakaumuksensa ja omantuntonsa vuoksi kieltäytyivät keisarikultista eli uhraamasta hänelle kuin jumalalle. Monet kristityt joutuivat koetukseen uskonsa vuoksi, kun valittavana oli uskon kieltäminen tai usein tuskallinen kuolema. Aikalaiskirjoitukset kuvaavat kristittyjen joutumisesta petojen eteen ja mestattaviksi. Suuruudenhullun keisari Neron kerrotaan valaisseen puutarhajuhlansa polttamalla pylväisiin sidottuja kristittyjä. Tällaista meidän on vaikea kuvitella maassa, jossa on uskonnonvapaus, mutta luotettavien arvioiden mukaan tänä päivänä 300 miljoonaa kristittyä kohtaa eritasoista vainoa uskonsa vuoksi ja vähintään 5000 kristittyä kokee vuosittain marttyyrinkuoleman. Vainoa ei pidä kenenkään rukoilla, mutta hyvä välillä pohtia, kuinka tärkeä Jeesus on meille, kuten myös sitä, miten voisimme auttaa vainottuja kanssakristittyjä. Ainakin rukoilla.

Historiasta tiedämme, että alkukirkon vainoaminen loppui aikanaan keisari Konstantinuksen julistaessa kristinuskon sallituksi uskonnoksi. Aiemmin vainotut kristityt saivat oikeuden tunnustaa avoimesti uskonsa Jeesukseen ja noudattaa uskonsa oppia vapaasti. Myös julistus- ja lähetystyötä saattoi tehdä vapaasti. Kuitenkin tästä niin kutsutusta konstantinolaisesta käänteistä ei tehnyt pelkästään hyvää kristinuskolle. Jotkut unohtivat Herransa opetuksen vainoojien siunaamisesta ja alkoivat maksaa samalla mitalla heitä aiemmin vainonneille pakanauskonnoille. Lisäksi kristinuskon uusi salonkikelpoisuus ja asema vallan kamareissa teki monista kristityistä laiskoja ja vallanhimoisia, poliittisesta vallasta ja koreiden seinien rakentamisesta tuli tärkeämpää kuin lähetyskäskyn eteenpäin viemisestä ja lähimmäisen auttamisesta. Luulen, että tämä tilanne, jossa elämän rikkaudet, nautinnot ja poliittiset hillotolpat jättävät Jumalan ja lähimmäisen toiselle sijalle, ei ole vieras myöskään meille, länsimaitten kristityille. Meillä on uskonnonvapaus, mutta moderni maailma tarjoaa ylenpalttisesti kiehtovampia virikkeitä kuin jumalanpalvelus tai pyrkimys kilvoitella eli pyrkiä sanoissa ja teoissa suurempaan Kristuksen kaltaisuuteen. Vaikka pitkä kirkkohistorian esitykseni alkukirkosta vei meidät näennäisesti kauaksi Palestiinan pelloilta, Jeesuksen vertaus ja sen selitys on tarkoitettu kaikkien aikakausien myös meidän päiväämme. Jeesuksella on valta nähdä tulevaa ja osoittaa sanansa kaikkien aikakausien kristityille. Jeesuksen sanat haastavat meidät. Esimerkiksi voisimmeko käyttää päivästämme suuremman osan rukoukseen? Tai mitä tapahtuu, jos me salaamme kristillisen vakaumuksemme pelossa että opiskelutoverit, kollegat tai sukulaiset pitävät meitä outoina?

Kuten alussa sanoin, kunnon kylväjä pitää huolta kylvämästään tontista. Jeesus itse on tuo hyvä kylväjä. Kun pyydämme häntä auttamaan meitä kasvamaan ja tuottamaan hyvää hedelmää, hän auttaa meitä. Hengellinen elämä tarvitsee elävän veden virvoitusta, kasvupohjan möyhentämistä ja kitkemään pois kaikkea kasvua haittaavaa. Viime kädessä hyvä sato tulee hänen kauttaan, kun kasvamme kohti häntä Yhdenkään siemenen ei ole tarkoitettu joutuvan hukkaan. Niin kuin virressä sanotaan: Mä taimi olen sun tarhassas ja varten taivasta luotu. Sun armollisehen huomahas jo syntämästäni suotu.

Nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme