Rovasti Pertti Ruotsalon saarna ehtoollisjumalanpalveluksessa Raision kirkossa

maanantaina 18. huhtikuuta 2022, 2. pääsiäispäivä

Päivän evankeliumi, Luuk. 24: 13-35

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut. Jeesus kysyi heiltä: »Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?» He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: »Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.» »Mitä te tarkoitatte?» Jeesus kysyi. He vastasivat: »Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.» Silloin Jeesus sanoi heille: »Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.» Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu. He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: »Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.» Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: »Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?» Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muut heidän joukkoonsa kuuluvat. Nämä sanoivat: »Herra on todella noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille.» Nuo kaksi puolestaan kertoivat, mitä matkalla oli tapahtunut ja miten he olivat tunteneet Jeesuksen, kun hän mursi leivän.

SAARNA

Oli ehditty pitkäperjantain iltaan ja ristillä kuollut Jeesus oli viety hautaan. Tosin siinä kiireessä monet hautaamiseen liittyvät järjestelyt olivat jääneet kesken. Mutta sitten, perjantaina illalla, alkoi sapatti, ja silloin ei sopinut lähteä liikkeelle tarpeellisiakaan asioita hoitamaan.


Sapatin mentyä tuli sunnuntain aamu, ja silloin voitiin lähteä liikkeelle; ja niin naiset lähtivät haudalle viimeistelemään kesken jäänyttä. Mutta: hauta oli tyhjä. Ja sitten naiset ensin, ja opetuslapset vähän myöhemmin kohtasivat ylösnousseen.

Mutta eivät kaikki opetuslapset. Kaksi Jeesuksen seuraajien isommasta joukosta oli lähtenyt kaupungista kohti Emmausta, kylää noin 15 km päässä Jerusalemista. Se lienee kylä, joka nykyisin tunnetaan nimellä: Kiriath-jearim.

Miksi he olivat lähteneet – sitä ei kerrota. Olivatko he pitkäperjantain kauhujen jälkeen palaamassa vanhaan elämäänsä, kuten myös apostoleista kerrotaan: ”Minä menen kalaan,” sanoi Pietari ja kaverit lähtivät mukaan.

Joka tapauksessa kertomus Emmausta kohti kulkeneista on kertomus samalla kertaa pettymyksestä ja toivottomuudesta mutta sittenkin myös toivosta.

Jerusalemin eläkkeellä oleva luterilainen piispa Munib Younan on taas lähettänyt pääsiäistervehdyksensä, pääsiäisviestinsä. Sen teemana on tämän päivän evankeliumimme. Niinpä lainaan tässä saarnassani joitakin piispa Munibin ajatuksia.

Niin; kaksi ystävää oli matkalla ja evankeliumi kertoo heidän pettymyksestään ja toivottomuudestaan. He kertoivat seuraansa liittyneelle tuntemattomalle matkamiehelle, että heillä oli ollut toivo; että Jeesus Nasaretilainen olisi vapauttanut kansan hyökkääjän ja miehittäjän vallasta ja saattanut oikeudenmukaisuuden voimaan. Nyt kaikki oli romahtanut. Jeesus oli kuollut ristillä. Pettymys – toivottomuus.

Tänään monet kulkevat kahden opetuslapsen tavoin pettymyksen ja epätoivon tietä. ”Me olimme toivoneet,” he sanoivat. Mekin olemme toivoneet, että vuosikymmenten rauha Euroopassa olisi jatkunut. Olemme toivoneet, että Venäjä ei olisi aloittanut sotaa Ukrainassa, sotaa, joka on saanut sotarikosten mittasuhteet, ja ajanut miljoonat ihmiset kodeistaan ja kotimaastaan. Olemme toivoneet, että rauhan äänet ovat voimakkaammat kuin sodan äänet. Me olemme toivoneet, mutta pettyneet monissa elämämme tärkeiden asioiden odotuksissa ja toiveissa, pettyneet, kuten Emmaukseen kulkeneet ystävät.

Ja sitten toistaiseksi tuntematon matkamies alkoi kertoa. Jumalan tarkoitukset ovat toisenlaiset kuin meidän ihmisten odotukset. Jumalan tarkoitukset toteutuvat usein tavalla, jota me emme ymmärrä – ja siksi me petymme. Ne eivät toteudu rakentamalla sotaa, vaan rakentamalla rauhaa – ne toteutuvat toinen toista palvelevassa rakkaudessa. Ja lopulta; monet asiat ja sydämen syvimmätkään rukoukset eivät toteudu tässä ajassa, tässä elämässä, vaan vasta kerran Jumalan valtakunnassa.

Sitten nuo kaksi opetuslasta kutsuivat Jeesuksen aterialle. Ja silloin, kun hän mursi leivän, he tunnistivat Jeesuksen. Ja mitä he sanoivatkaan? ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” Nyt sydän hehkui innosta. He palasivat Jerusalemiin ja kertoivat, mitä oli tapahtunut. He olivat innoissaan, he olivat iloissaan. Toivottomuus oli muuttunut uudenlaiseksi toivoksi. Jeesus Kristus on ylösnoussut. Meidän Herramme elää.

= = = = = = = = = = =

Yksi kouluaikani ja opiskeluajan ”nostalginen” nuorten punaisen laulukirjan laulu kertaa päivän evankeliumin ajatukset. Laulu lienee 1960-luvun lopulta ja kertoo ylösnousemuksen synnyttämästä ilosta. Laulun nimi on Ylösnousemusballadi. Kanttorimme Katarina Engström laulaa sen meille.

= = = = = = = = = = =

Päivän evankeliumi on aina merkinnyt minulle itselleni paljon. Miksi näin? Meidän jumalanpalveluksemme on kuin kuva tai kopio siitä, mitä tapahtui kahden opetuslapsen matkalla Emmaukseen ja sitten aterialla Emmauksen talossa. Tai: ei vain kopio, vaan jumalanpalveluksessamme toteutuu se sama, mikä tapahtui Emmauksen tiellä ja talossa.

Täällä, messussamme, me saamme rukoilla, ja siinä kertoa Jumalalle huolemme, pettymyksemme, toivottomuutemme, kuten nuo opetuslapset kertoivat kanssakulkijalleen.

Täällä meille luetaan Jumalan sanaa. Se on sama asia, jonka Jeesus teki selittäessään kirjoituksia opetuslapsille. Se sana avaa uusia näkökulmia, uutta tapaa ymmärtää maailmaa ja elämää. Se sana muistuttaa, että Jumalan tarkoitukset ovat toisenlaiset kuin meidän ihmisten odotukset.

Ja sitten meidät kutsutaan ehtoolliselle; aterialle, jonka Jeesus asetti meille Kiirastorstain iltana. Evankeliumissa kerrotaan: ”Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet.” Tapahtui 4 asiaa: 1) hän otti leivän, 2) kiitti Jumalaa, 3) mursi leivän, 4) antoi sen heille.

Samat 4 asiaa kerrotaan Kiirastorstain evankeliumissa, mutta ei vain siinä, vaan muuallakin evankeliumeissa, kun kerrotaan Jeesuksen olleen aterialla ystäviensä kanssa. Ja sama tapahtuu meidän ehtoollisellamme. Meidänkin ehtoollisemme on ateria, jossa Jeesus on meidän kanssamme.

Ja sitten. Minulla on syvä usko ja luottamus siihen, että Kristus, Henkensä kautta, kulkee meidän kanssamme elämän matkalla samalla tavalla kuin hän kulki Emmaukseen matkalla olleiden opetuslasten kanssa. Me emme aina sitä huomaa, me emme häntä tunne ja häntä ymmärrä. Mutta hän on siinä, ja muuttaa pettymyksemme toivoksi, iloksi ja innoksi. Hän lupasi kerran, ja nyt lupaa meille: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh.14:27)