Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 4 - Jeesus, kiusausten voittaja, 1. paastonajan sunnuntai

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.” Mutta Jeesus vastasi: ”On kirjoitettu: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.’”
    Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’” Jeesus vastasi hänelle: ”On myös kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’”
    Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’”
    Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Näin runoili Eino Leino Hymyilevässä Apollossa. Kaunis ajatus, mutta ihmiskunnan historia ja vaikkapa viime päivien uutiset haastavat tällaisen optimismin. Pommikoneet ja ohjukset kylvävät tuhoa omassa maanosassamme. Toisaalta vihan ja väkivallan varjossa myös ihmisten kauniimmat ominaisuudet nostavat päätään. Sodan jaloista pakenevien hätä on nostattanut aitoa auttamishalua lukemattomissa eurooppalaisissa: sotapakolaisia on haettu turvaan vaivoista piittaamatta ja heitä on majoitettu omiin koteihin. Joskus valo erottuu parhaiten pimeyden keskellä.

Hyvä ja paha, pimeys ja valo. Moni on aikojen saatossa pohtinut, olemmeko me ihmiset pohjimmiltamme hyviä ja hyvää toisille tahtovia, jotka silloin tällöin sorrumme pahaan, vai sisimmissämme pahoja ja itsekeskeisiä, mutta joskus vähän kuin sattumalta, onnistumme toimimaan oikein. Mitä mieltä te olette? Kuten huomaamme, todisteet ovat ristiriitaisia. Vai olemmeko me vain arvaamattomia ja ristiriitaisia olentoja? Mietitäänpä vaikka ihmisen käsiä: käsillämme kykenemme luomaan uutta, silittämään toista ihmistä rauhoittavasti, mutta nämä samat kädet käyvät myös lyömiseen ja aseen liipasimen painamiseen. Entäpä sitten kieli, joka liikkuu ihmisen suussa. Kielen avulla me kykenemme luomaan sanoja, ilmaisemaan syvimpiä ajatuksiamme ja tunteitamme, rohkaisemaan ja rakastamaan. Samalla kieli on kuin ladattu ase, se kykenee rikkomaan ihmissuhteet ja kylvämään ennakkoluuloja ja vihaa kansakuntien välille.

Minusta on selvää, että pahuutta on olemassa. Mutta rajalinjat eivät kulje ihmisten välillä vaan meidän sisällämme. Vanhan intiaanilegendan sanoin jokaisessa meissä asuu kaksi sutta. Ensimmäinen susi on lempeä ja iloitsee oikeudenmukaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Toinen susi puolestaan on täynnä vihaa, se haluaa vain purra jokaista ja repiä riekaleiksi kaiken. Sudet kamppailevat sisällämme. Kumpi sitten on voitolla? Se, jota me itse ruokimme. Kumpaa sinä ruokit?

Ei ole aina helppoa olla ihminen. Kristinuskon mukaan maailmassa esiintyvä paha ei johdu pelkästään meistä ja susistamme, vaan on olemassa myös ulkopuolinen paha, pahuuden alkulähde. Paholainen, saatana, vastustaja, vanha vihtahousu. Evankeliumissa Jeesus kohtaa itse Pahan. Vaikka persoonalliseen pahaan uskominen ei ole kovin yleistä länsimaissa nykyisin, ajatus paholaisesta on vahvasti vaikuttanut vuosisatojen ajan länsimaiseen mielikuvitukseen. Ajatellaanpa tämän päivän populaarikulttuuria. Vaikka suuri osa meistä karsastaa oikeaa väkivaltaa, fiktiivinen pahuus kiehtoo monia. Kirjat, elokuvat ja tv-sarjat kuhisevat mestaririkollisia ja ovelia sarjamurhaajia. Mistä se meissä kertoo, että pahuus pelottaa ja samalla vetää puoleensa. Kuitenkin yleensä pidämme, jos fiktiossa hyvä lopulta voittaa. Siitä pääsemmekin takaisin evankeliumiin. Tämän päivän tekstin voisi kuvata kaikkien aikojen eeppisimmistä kohtaamisista, legendaarisesta showdownista, jonka rinnalla kaikki hyvän ja pahan taistelufiktio kalpenee, Harry Potterista Avengers Endgameen. Saimme juuri kuulla kuvauksen jo aikojen alussa sovitusta kaksintaistelusta. Aseet vaan ovat erilaiset kuin voisi ajatella, taistelu käydään Jumalan Sanalla. Myös asetelma vaikuttaa epäsuhtaiselta. Jeesus on tarkoituksella heikentänyt itsensä äärimmäisellä 40 päivän paastolla. Hän tarjoaa vastustajalleen melkoisen etulyöntiaseman, antaa vastustajansa iskeä ollessaan heikoimmillaan. Raamattu ei oikeastaan missään kohtaa kuvaa paholaisen ulkomuotoa – kaikki populäärit mielikuvat sarvista ja hiilihangosta ovat myöhempää perua. Voimme kuitenkin ehkä mielessämme kuvitella Tämän maailman ruhtinaan saapuvan sovittuun tapaamiseen voittajan elkein, kuin kuningas, virkeänä, itsevarmana ja ivallisena. ”Jos kerran olet Jumalan poika”, vastustaja aloittaa ensimmäisen kiusauksen, ”käske näitten kivien muuttua leiväksi” Mitä järkeä on kiduttaa itseään, varsinkin Jumalan Pojan, kun hänellä on valta helpottaa oloaan silmänräpäyksessä. Vastauksessaan Jeesus kuitenkin muistuttaa siitä, että välttämättömienkään fyysisten tarpeiden täyttäminen ei merkitse elämässä kaikkea. Olisi turhaa hurskastelua vähätellä perusasioiden, kuten ruoan, lämmön ja huolenpidon merkitystä.  Ihminen tarvitsee niitä elääkseen. Mutta jos suhde Jumalaan jää pois kuvasta, hyväkin elämä jää vajaaksi. Ajatellaanpa länsimaita. Suurella osalla välttämättömät perusasiat ovat kunnossa, vain harva näkee nälkää, enemmistö saa nukkua yönsä omassa kodissaan. Olemmeko me silti onnellisia? Osaammeko olla kiitollisia siitä hyvästä mitä meillä on, osaammeko jakaa leivästämme niille, joilla sitä ei ole? Vai olemmeko pikemminkin kierteessä, jossa koko ajan kehittelemme uusia tarpeita täytettäväksi, olematta koskaan tyytyväisiä.

Toinen houkutus. Paholainen houkuttelee Jeesusta hyppäämään muurilta, siteeraten lempipsalmiani 91: Hän antaa enkeleille käskyn varjella sinua niin, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. Paholaisen houkutus kuulostaa luonnolliselta, jopa raamatulliselta: kun kerran Jumala on sanonut niin. Jeesus voisi kertaheitolla näkyvällä tempauksella todistaa sekä itselleen että muille olevansa Jumalan poika. Hyvään ei kuitenkaan ole oikotietä. Jeesus koki, millaista oli, kun ihmiset odottivat häneltä itseltään selkeää merkkiä, ihmetekoa, joka poistaisi kaikki epäilykset. Uskoon sisältyy kuitenkin suostuminen epävarmuuteen. Se on luottamusta siihen, että Jumala toimii sitten ja sillä tavalla, kun itse katsoo parhaaksi. Psalmin sanat eivät kannusta Jumalan uhmaamiseen tai vastuuttomaan elämään. Ne kannustavat meitä panemaan turvamme Jumalaan ja seuraamaan hänen tahtoaan.

Viimeisessä houkutuksessa on kyse vallasta. Paholainen on valmis ojentamaan Jeesukselle tämän näkyvän maailman tarjottimella, jos Jeesus vain kumartaa häntä. Miten helppo ratkaisu vallan saamiseksi. Koska olemme kaikki syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa, en mielelläni osoittele nimeltä ketään. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. Mielestäni Venäjän presidentti on malliesimerkki maallisen vallan houkutuksiin lankeamisesta, kun mikään ei tunnu riittävän. Jeesus kuitenkin tiesi, että hänen valtansa on toisenlaista kuin tämän maailman valta. Hänen valtansa syntyisi kärsimyksen, itsensä kieltämisen ja ristinkuoleman kautta. Jumalan valtakunnan tuleminen ei luvannut helppoa tietä Jeesukselle eikä se meillekään tuo maanpäällistä paratiisia, jossa kaikilla olisi se minkä tarvitsee ja jossa kaikkien elämä olisi helppoa. Jumalan valtakunta vaikuttaa jo ympärillämme ja meidän sisällämmekin, mutta lopullisesti se tulee vasta tulevassa ajassa.

Mitä merkitystä Jeesuksen maanpäällisellä elämällä sitten oli, jos se ei poistanut pahaa maailmasta?  Jeesus antoi meille Jumalan, tunnemme nyt Jumalan kasvot, tiedämme ketä huutaa avuksi. Hän näytti tien jota kulkea. Tämän tien kulkemiseen kuuluvat usko, toivo ja rakkaus. Uskomme, vaikka emme vielä näe. Toivomme silloinkin, kun tilanne tuntuu toivottomalta. Vaikka Jumalan valta olisi hiljaista, se on pysyvää, sitä ei voi mikään viedä pois. Silloinkin kun koemme olevamme erämaassa, jossa kaikki inhimillinen toivo pettää. Jeesus näytti mielle, keneen meidän on pantava toivomme: Herraa Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella. Hän ei meitä koskaan hylkää.

Rakkaus puolestaan on sitä, että pyrimme parhaamme mukaan torjumaan houkutukset toimia väärin – samalla muistamme, että vain Jeesuksen onnistui torjua pahan täydellisesti. Jeesuksen esimerkki kannustaa meitä omalta osaltamme toimimaan niin, että rakkaus ja oikeudenmukaisuus maailmassa saisi kasvaa, viha ja välinpitämättömyys vähenisivät. Olemme Voittajan joukkueessa.

Nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme.