Me ja muut

Matt. 8:5–13

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
    Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.
 

Saarna:

Me ja muut. Me ja ne muut.

Tuo sanapari kertoo usein siitä, kuinka helppoa meidän on jakaa ihmiset kahteen ryhmään. Me ja muut.
 
Usein tämä jako vielä tehdään niin, että ’me’ olemme parempia kuin ne ’muut’. Meidän lapset, mutta ne naapurin kakarat.

Joskus taas se jako ’meihin’ ja ’muihin’ tehdään niin, että ’me’ olemme ne, jotka olemme niitä toisillemme rakkaita ja läheisiä, ’ne muut’ siellä jossakin kaukana. Ei niin läheisiä, ei niin tärkeitä. Tarkoitan tällä tätä: televisio ja netti on täynnä ruudulle välähtäviä kuvia ihmisistä, jotka esimerkiksi kokevat nälkää toisella puolella maailmaa. 
   Helposti tämä sanoma voi mennä jos voi sanoa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En pysähdy pohtimaan sitä, että tuo toinen, tuo tuolla ruudulla, on oikeasti tärkeä ihminen. Tai pysähdyn, ehkä hetkeksi, sitten palaan taas takaisin oman elämäni kiireisiin.

   Ehkä tämä kuuluu ihmisyyteen, inhimillisyyteen, ainakin voi sanoa langenneeseen ihmisyyteen – se, että me usein joko näemme ne muut huonompina – tai ei niin tärkeinä kuin ne lähellä olevat.                                                            

Raamatuntekstissäkin oli jako ’meihin’ ja ’muihin’. ’Me’ tarkoittaa Jeesuksen omaan kansaan kuuluvia eli israelilaisia ja Jeesuksen uskontoon kuuluvia eli juutalaisia. ’Ne muut’ olivat ne, jotka taas eivät olleet israelilaisia ja juutalaisia. 
   Tähän ’muiden’ joukkoon kuului myös raamatunkohdan sadanpäällikkö . Sadanpäällikkö eli centurio oli Rooman armeijan ammattiupseeri. Hänen alaisuudessaan oli sata sotilasta, sitä nimitys merkitsee. Hänet oli määrätty komennukselle Israeliin, jonka Rooma oli valloittanut. Sadanpäällikkö ei ollut kotoisin Israelista, vaan hän oli roomalainen.                                                                                                          

 Hän ei ollut uskonnoltaan juutalainen. Juutalaiset uskoivat yhteen Jumalaan – roomalaiset taas uskoivat moneen eri jumalaan. Hän oli, niin kuin juutalaiset häntä kutsuivat, pakana.    

 Ihan ulkonäöllisestikin ja tapojen suhteen sadanpäällikkö oli erilainen – kun juutalaiselle miehelle tuuhea parta ja pitkähkötkin hiukset olivat miehen merkki, roomalaisen miehen hiukset olivat lyhyet ja parta oli ajettu siististi pois. Sadanpäällikkö oli monella tavalla erilainen ja kuului monella tavalla ’ niiden toisten’ joukkoon.                                      

    Yllättäen Jeesus itse nostaa ’tämän toisen’ eli sadanpäällikön ylös. Ja hän nostaa hänet ylös hyvällä tavalla, osoittaa, että tämä toinen, joka ei edes kuulu joukkoon, ymmärtää Jeesuksen merkityksen paremmin kuin ne, joiden olisi pitänyt asia ymmärtää.                                                                 Juutalaisten uskontoon liittyi oppi Messiaasta – siitä, että Jumala tulee lähettämään maailmaan uudenlaisen kuninkaan – sitähän tuo sana Messias merkitsee – voideltua – koska siihen aikaan kuninkaat asetettiin virkaan voitelemalla. Tällaista oppia Jumalan lähettämästä Messiaasta ei löytynyt roomalaisilta. Silti sadanpäällikkö tuntui ymmärtävän, kuka Jeesus oli. Hän uskoi, että Jeesus pystyi parantamaan hänen palvelijansa. ’Se toinen’ ymmärsikin asian paremmin kuin me, joiden olisi pitänyt asia ymmärtää.                                                                                

   Meillä ihmisillä on helppoa tosiaan jakaa ihmiset ’meihin’ ja ’muihin’ - ja arvottaa ne ’muut’ alemmalle asteikolle kuin ’me’. Jeesukselle ei taas ole olemassa ’meitä’ ja ’muita’. On olemassa ihmiset, ja sanoma Jeesuksesta kuuluu kaikille ihmisille, ympäri maailman. Jeesukselle jokainen ihminen on tärkeä, riippumatta, onko hän tässä lähellä tai onko hän kaukana. Ei ole ’meidän porukoita’ ja ’muita’. On vain me ihmiset ja jokainen ihminen on Jeesukselle tärkeä. Jokainen ihminen myös tarvitsee Jeesusta.                                                                       

   Siksi Matteuksen evankeliumi pikku hiljaa kasvaa loppuhuipentumaansa, joka on Kaste-ja lähetyskäsky. Siinä Jeesus käskee oppilaitaan kastamaan ja kertomaan Jeesuksesta koko maailmassa, kaikille ihmisille.                                          

 Mutta mitä tämä meille kuuluu? Meidäthän on jo Jeesuksen käskyn mukaan kastettu. Me olemme jo osa ’meitä’ eli Jeesuksen porukkaa.                      Mutta jos  siirrymme maamme historiassa siihen aikaan, kun Jeesus puhui, asia oli eri. Silloin me olimme osa ’ niitä muita’. Me emme uskoneet Jeesukseen, sillä oppi armosta ja anteeksiantamuksesta ei ollut vielä ehtinyt tänne Pohjolaan asti. Me olimme pakanoita, niin kuin tuo roomalainen sadanpäämies.     Jos Jeesus olisi nurkkakuntaisesti pitänyt kiinni vain ’meihin’ kuulumisesta, olisi sanoma Jeesuksesta levinnyt vain juutalaisille. Mutta myös me, Pohjolan pakanat, olimme hänelle tärkeitä. Siksi, Jeesuksen käskystä, sanoma armosta levisi kerran tänne Suomenmaahankin. Siitä muistoksi saimme 19.1., eli neljä päivää sitten, viettää kirkossa Pyhän Henrikin muistopäivää – sieltähän se Suomen kirkon alku lasketaan alkavan. Piispa Henrik kuoli v. 1156.Varmasti moni meistä muistaa piispa Henrikin ja Lallin tarinan.                                                             

    Ennen kristinuskon tuloa Suomeen me olimme osa ’niitä muita’, nyt Jumalan armosta saamme olla osa ’meitä’, Jeesuksen porukkaa. Sillä jokainen meistä on Jeesukselle tärkeä ja rakas.      Siksi riippumatta siitä, onko kyse meidän lapsista vai naapurin kakaroista, kaikki ovat Jeesukselle yhtä tärkeitä ja rakkaita. Riippumatta siitä, onko kyse netin mainoksessa olevasta kaukaisesta nälkää näkevästä lapsesta vai rakkaasta läheisestäsi, kumpikin on Jeesukselle yhtä tärkeä ja rakas. Sillä Jeesukselle ei ole olemassa ’meitä’ ja ’muita’, Jeesukselle on olemassa vain meitä.                                                                     Niin meidänkin pitäisi nähdä toisemme. Kunpa mekin voisimme nähdä toisemme samalla tavalla, Jeesuksen antamien armon ja rakkauden silmälasien läpi,                                           

 jotta emme olisi enää ’me ja muut’, vaan uskossa ja rakkaudessa yhdessä toistemme kanssa ja yhdessä Jeesuksen kanssa ’me’.