Saarna tuomiosunnuntaina 26.11.2023 Raision kirkossa, past. Antti Pajunen

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 5  

Jeesus sanoo:
    ”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt.
    Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan - hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.

Keisari oli kuollut. Oli vuosi 1016, ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa. Murenevan Itävalta- Unkarin viimeinen keisari oli Frans Josef I. Hän nukkui pois väsyneenä 86 vuoden iässä, hallittuaan ennen niin mahtavaa imperiumia yli 60 vuotta. Pitkän elämänsä aikana hän ehti saattaa hautaan rakkaan puolisonsa Elizabethin eli Sisin sekä ainoan poikansa Rudolfin. Nyt oli keisarin vuoro tulla saatetuksi maan poveen. Kerrotaan keisarin ruumissaatossa noudatetun vanhaa ruhtinassuvun perinnettä. Arkkua vetävä valjakko pysähtyi hautausmaan portille ja keisarin palvelija kolkutti portille. Suljetun portin takaa kuului kysymys: ”Kuka on tulossa?” Palvelija vastasi: ”Täällä on Hänen Majesteettinsa, Itävallan keisari ja Unkarin kuningas Frans Josef II.” Porttia ei avattu. Palvelija kolkutti toisen kerran ja jälleen kysyttiin, kuka on tulossa. Siihen vastattiin nyt: ”Täällä on Hänen Ylhäisyytensä, Dalmatian ruhtinas Frans Josef.” Portti pysyi suljettuna. Kolmanteen kysymykseen palvelija vihdoin vastasi: ”Täällä on köyhä syntinen Frans Josef” Vasta silloin portti avattiin ruumissaatolle.

Pysytäänpä vielä vanhoissa hallitsijasuvuissa. Ranskan kuuluisan keisarin Napoleonin teräväkielisyydestään tunnettu sisko teki kuolemaa. Joku totesi hänen kuolinvuoteensa äärellä, että "mikään ei ole niin varmaa kuin kuolema". Elisa vastasi: ”Paitsi verot.” Nokkelaa, mutta ei pidä paikkansa. Pelottavaa verokarhua voi nokkela ja epärehellinen ihminen onnistua huiputtamaan. Kuolemaa ei vältä kukaan, se koittaa lopulta jokaiselle, niin kuninkaalle kuin kadunlakaisijalle. Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti on kuuluisa kohtaus, jossa ihminen ryhtyy shakkipeliin itse kuoleman kanssa. Jos ihminen voittaa, hän saa elää. Jos hän häviää, hän kuolee. Ihminen kuvittelee aluksi itsellään olevan mahdollisuuksia, mutta lopulta hän kykenee vain pelaamaan aikaa. Kuolemalla on valta taivuttaa sääntöjä ja viime kädessä hallitsee tapahtumien kulkua.

Kuolema pelottaa meitä. Siitä puhutaan vähän. Emme halua ajatella sitä. Se halutaan piilottaa sairaalahuoneisiin. Jotkut taas ajattelevat, että ihminen kykenee aikanaan tieteen avulla päihittämään kuoleman. En usko kuitenkaan koskaan tapahtuvan. Ihmisen osa on sama kuin muun elollisen. Kaiken on täytynyt taipua katoavaisuuteen. Maailmassa kaikki kukkii nopeasti. Tämä meidän maallinen ruumiimme on hauras ja haavoittuvainen tomumaja, jossa Paavalin sanoin tekee työtään kuolema. Voidakseen voittaa kuoleman on oltava sitä voimakkaampi, ja sitä ei yksikään ihminen ole. Ehkä näin on hyvä. Sillä vaikka ihminen ei kykene päihittämään kuolemaa, me ihmiset osaamme kylvää sitä. Jo aikojen alusta väkivalloin vuodatettu veljen veli on huutanut maasta. Kun kuulemme uutisia sodasta, meidän täällä Suomessa on helppo tuudittautua tunteeseen, että sota on jossain kaukana Krimillä tai Lähi-Idässä. Mutta kuten Suomen itäisillä raja-asemilla huomataan, aallot tuntuvat täälläkin.

Emmekä me ihmiset ole koskaan tarvinneet sotaolosuhteita vihataksemme toinen toisiamme. Kärkäs kieli ja kylmä katse iskevät haavoja lähimmäiseen siinä missä veitsi tai sarjatuliase. Mitä tähän sanoo laki: Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa. On helppoa ulkoistaa pahuus julmiin kansanjohtajiin, vaarallisiin rikollisiin tai vaikka ihmisryhmiin, joita kohtaan tunnemme ennakkoluuloja. Ajattelemme fariseusten tavoin, että ei tässä hätää, kunhan vain itse pyrkii olemaan kunnon kansalainen. Noista muista en nyt tiedä, mitä lienevät. Kuljemme toistemme ohi. Keskitymme omiin juttuihimme, itsemme toteuttamiseen. Keräämme maallista hyvää, vaikka hyvin tiedämme, ettemme sitä aikanamme mukaan saa. Valitsemme sen, mikä on helppoa, emme sitä, mikä on oikein.

Ihmistä, vertaistamme, meidän pahat tekomme satuttavat. Mutta ei lähimmäinen ole ainoa uhri. Tälläkin hetkellä Jumalan rakkaudella ja taidolla luoma luomakunta itkee verta sen vuoksi, kuinka huonosti me olemme täyttäneet tehtävämme viljellä ja varjella. Monet eläin- ja kasvilajit ovat kadonneet tai katoamassa ikuisiksi ajoiksi sen vuoksi, kun vähempi ei ole riittänyt tai emme ole vain välittäneet. Suhtaudumme eläimiin kuin esineisiin tai hyödykkeisiin, vaikka niilläkin on Jumalan antama elämän henki.

Seuraavaksi kuvitelkaa itsenne oikeussalissa. Jokainen on nähnyt niin paljon amerikkalaisia oikeusistuimissa, että se varmasti onnistuu. Kuvittele ensin itsesi yleisölehterille seuraamaan oikeudenkäyntiä. Luultavasti ajattelet syytetystä, että kyllä hän varmasti jotakin väärää on tehnyt, kun on syytetyn penkille joutunut. Ehkä olet jo mielessäsi tuominnut hänet. Tällöin varmaan toivot myös tuomioistuimen tuomiota. Saata jopa pelätä, että tuomioistuin hyvällä tuulella ollessaan päättää armahtaa rikokseen syyllistyneen, kehottaa tätä jatkossa elämään ihmisiksi, jolloin syytetty poistuu henkseleitään paukutellen ja kameralle vilkuttaen. Kuvittelepa nyt itsesi syytetyn penkille. Pelkäät tuomiota. Vaikka tiedostaisit tehneesi, varmasti haluat päästä lievällä tuomiolla. Mutta miten huojentavalta tuntuisikaan kuulla vapauttava tuomio.

Maallisen elämän päätyttyä joudumme tuomarin eteen. Tuomarin, jolle on annettu täydet valtuudet käsitellä tapauksemme ja tuomita meidät oikeudenmukaisesti lain mukaan. Mutta samalla tuo tuomari, Jeesus Kristus, on meidän asianajajamme, joka rukoilee puolestamme. Miten merkillinen oikeudenkäynti tuo onkaan. Olemme kaikki syyllisiä syntiin emmekä voi tarjota Jumalalle mitään syntimme sovittavaa – Jumalan edessä olemme kaikki köyhiä syntisiä. Mutta vaikka rikos on tapahtunut, rangaistus on jo suoritettu. Maailman Herra on vapaaehtoisesti kärsinyt sen ristillä, sinun ja minun puolestamme. Me saamme armon, kalliisti hänen hengellään hankkimansa, mutta meille se on ilmaista.

Lopuksi vielä Paavali kuvailee armahtajaamme seuraavasti: ”Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala – mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus – mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!” 

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme