Pyhäinpäivän saarna Raision kirkossa 6.11.2021, pastori Antti Pajunen

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 5

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
      ”Autuaita ovat hengessään köyhät,
      sillä heidän on taivasten valtakunta.
      Autuaita murheelliset:
      he saavat lohdutuksen.
      Autuaita kärsivälliset:
      he perivät maan.
      Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
      heidät ravitaan.
      Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
      heidät armahdetaan.
      Autuaita puhdassydämiset:
      he saavat nähdä Jumalan.
      Autuaita rauhantekijät:
      he saavat Jumalan lapsen nimen.
      Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
      heidän on taivasten valtakunta.
    Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

Minä en ole ensimmäinen / joka ihmisen polkua käy,
ja kun jälkeni ei enää hiekassa näy / toiset tallaajat löytävät sen
uuden tarinan kirjoittaen.

Minulla oli muutama viikko ilo kuunnella livenä merkittävää suomalaista gospelmuusikkoa Pekka Simojokea. Erityisesti minua kosketti hänen kappaleensa ”Minä en ole ensimmäinen”. Siinä minusta korostuu kauniilla tavalla muistutus siitä, että olemme osa sukupolvien ketjua, ihmissukua. Tästä asiastahan meitä muistuttaa myös pyhäinpäivä.  Pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Näin muistelun kohteena ovat sekä kaikki uskonsa vuoksi kuolleet kristityt että muut uskossa Kristukseen kuolleet.

Hautajaisissa minulla on tapana muistuttaa saattoväkeä siitä, että vainaja on aikanaan kasteessa siunattu ristinmerkillä ja että hautaansiunauksessa hänet siunataan vielä kerran ristinmerkillä, tällä kertaa hiekkaisella ristillä. Näiden kahden ristinmerkkien väliin mahtuu ihmisen kokonainen elämä, ainutlaatuinen ja ainutkertainen elämä, iloineen ja suruineen. Joskus elämä on voinut jäädä meidän ihmisten näkökulmasta lyhyeksi, mutta Jumalan näkökulmasta se on aina kokonainen elämä. Me ihmiset laskemme aikaa, määritämme ja suunnittelemme olemassaolomme sen pohjalta. Kiire näyttelee usein liian suurta osaa elämässämme. Mutta tätä kirkkomme ympäröi alue jossa kiireellä ei ole enää mahtia. Kaikella on aikansa. Jos hautakivet osaisivat puhua, niillä olisi kerrottavana monenlaisia tarinoita ihmisen elämästä. Oikeasti niitä tarinoita ei kerrota kovin kauaa, sukupolven seuratessa toistaan todennäköisesti viimeistään neljännelle jälkipolvelle olemme pelkkiä nimiä ja vuosilukuja sukukronikassa, jos sitäkään. Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon. Kuin kedon kukka hän kukoistaa ja kun tuuli käy yli, ei hänen enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Ja hyvin harva meistä päätyy historiankirjaan. Jotkut saavuttavat elämänsä aikana mainetta ja menestystä, mutta kumpaakaan ei saa mukaansa. Vanhan sanonnan mukaan käärinliinoissa ei ole taskuja.

Mitä on hyvä elämä? Me ihmiset haluamme olla onnellisia. Onnen tunteen ihmiset löytävät erilaisista asioista, mutta aika yleismaailmallisia onnellisuuden lähteitä ovat läheiset ihmiset, turvallisuus ja mahdollisuus tehdä merkityksellisiä asioita. Jotkut meistä ehkä löytävät helpommin pieniä onnen lähteitä arjesta kuin toiset. Ehkä onnellisuus ja kiitollisuus ovat yllättävän läheistä sukua toisilleen. Onnellisuudessa ja sen toivomisessa ei ole mitään väärää, mutta ihminen voi liiallisesti jumittua kyselemään: ”Miksi en ole onnellinen?”. Toinen vaara on ajatella, että ”Tärkeintä että itse olen onnellinen.” Sillä onneen pätee sama lainalaisuus kuin muuhunkin tässä maailmassa, kuin kaikkeen elämään. Se on haurasta ja väliaikaista. Menettäminen ja suru ovat osa elämää, niitä ei voi eikä pidä häivyttää piiloon. Voisi ehkä jopa ajatella että kyky tuntea surua tekee meistä ihmisiä, vielä enemmän kuin onnellisuus. Usein juuri suru kertoo että on rakastanut ja rakastaa edelleen. Ja suruun pätee sama kuin onnellisuuteen-se muuttuu, hiipuu, aaltoilee – ja voi olla, että joskus, jonain päivänä, se ei tunnu enää kipeältä. Pekka Simojoki jatkaa: Minä en ole ensimmäinen / jonka talossa murheita on.
Mutta joskus, kun tuska on loppumaton / ilo kolkuttaa ovelle sen, tulee vieraaksi yllättäen.

Siitä pääsemmekin autuuden lähteille, joista Jeesus meille puhuu. Autuas on keskeinen sana päivän evankeliumissa. Nykykieli ei sitä juurikaan käytä, mutta osuvaa vastinetta ei ole ihan helppo löytää. Joka tapauksessa autuas ei tarkoita onnellista tai onnekasta, ainakaan siinä merkityksessä kuin me ihmiset sanan onni johdannaisineen ymmärrämme. Minulle sanasta autuas tulee mieleen enkeli Gabrielilin tervehdys neitsyt Marialle tämän saadessaan kuulla tulleensa valituksi Vapahtajamme äidiksi: Ole tervehditty Maria, sinä armon saanut. Mieleeni tulee myös mieleen toinen Maria, Martan ja Lasaruksen sisar, jonka Jeesus totesi valinneen hyvän osan istuutuessaan Jeesuksen jalkojen juureen. Armon saanut, hyvän osan valinnut, ja varmasti vielä paljon enemmän kuin mihin ihmiskieli yltää. Jeesuksen julistus on varmasti ollut kuulijoiden korvissa järisyttäviä ja vaikuttavia, ja ovat tänäkin päivänä. Jeesushan julistaa autuaiksi inhimillisesti katsottuna autuaiksi kaikkein huono-osaisimmat ja voimattomimmat: köyhät, murheelliset ja vainotut. Ei ihme, että näistä sanoista ovat monet yhteiskunnallisesti alas painetut vuosisatojen saatossa saaneet uutta omanarvontuntoa, lohdutusta ja voimaa ponnistella paremman maailman eteen. Kuitenkin näin Pyhäinpäivänä, kirkkovuoden lopun häämöttäessä, haluaisin meidän tutkivan Jeesuksen sanojen hengellistä merkitystä – ei tietenkään niin, että yhteiskunnallinen, henkinen ja hengellinen tulkinta sulkisivat toisiaan pois. Ne pikemminkin täydentävät toisiaan. Esimerkiksi tekstin sana köyhät voivat tarkoittaa vähävaraisten lisäksi niitä, jotka tulevat Jumalan eteen aralla mielellä, niin sanotusti takki tyhjänä, tietäen että heillä ei ole Jumalalle mitään omaa annettavaa. Murheelliset voivat olla surevien ohella katuvia ja kärsivälliset niitä, jotka jaksavat rukoilla Jumalaa lannistumatta ja luottavat, että Jumala kuulee heikonkin rukouksen ja tietää, mikä meille on parasta. Vanhusrkautta janoavat asettavat Jumalan tahdon elämässään oman tahdon edelle. Armahtaminen kumpuaa siitä, että tiedostamme Jumalan armahtaneen ensin meitä. Rauhanrakentaminen ei tarkoita vain yhteiskunnallisen rauhan puolesta toimimista, vaan jokapäiväistä elämää: Pavalin sanoin, Jos on mahdollista ja jos se teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Vaikka Suomessa meillä on vapaus kokoontua ja tunnustaa Kristuksen nimeä, Jeesuksen sanat vainotuista ja herjatuista muistuttaa meitä menneiden polvien marttyyreistä ja haastaa meidät rukoustaisteluun kaikkien maailman vainottujen kristittyjen puolesta.

Kuitenkin on tärkeää muistaa, että autuaaksi julistuksessa ei tärkeintä se, mitä me teemme, vaan se mitä Jeesus lupaa tehdä ja samalla tekee: he saavat lohdutuksen ja he saavat nähdä Jumalan ja muut lupaukset. Milloin tämä tapahtuu? Toisaalta Jeesus viittaa tulevaan maailmaan, uuteen, iankaikkiseen elämään, aikaan jolloin saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin ja hän pyyhkii kasvoiltamme kaikki kyyneleet, kuten on luvannut. Kuitenkin nuo lupaukset toteutuvat jo nyt, tässä kirkossa, meidän elämässämme, kodeissa, joissa kaivataan rakasta ihmistä, kynttilöiden valaisemalla kirkkomaalla. Jonakin päivänä ja samalla jo nyt saamme turvata näihin Jeesuksen lupauksiin. Päätän siteeraamalla vielä kerran Pekka Simojoen laulua:

Minä en ole ensimmäinen / joka taakkansa ristille vie.
Sieltä aukeaa ainoa elämän tie /polku levon ja lohdutuksen.
Minä en ole ensimmäinen.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.