Saarna Raision kirkossa Lähimmäisen sunnuntaina 3.9.2023, pastori Antti Pajunen

Matt. 5:43–48

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 5

Jeesus sanoi:
    ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

”Miten hän kehtaa puhua tuolla tavalla!” ”Olisi pitänyt tietää, ettei häneen ole luottamista!” ”Opettelisit sinäkin urpo ajamaan!” ”Tulkoon itse pyytämään anteeksi, jos haluaa, että tämä asia selvitetään. Ei tämä nyt minun syytäni ole!” Tämän suuntaisia ajatuksia varmasti risteilee päässämme aika ajoin. Ei varmasti kukaan meistä voi sanoa olevansa vapaa ajoittaisista negatiivisista ajatuksista, jotka kohdistuvat kanssaihmisiimme. Se on itsessään inhimillistä. Olemme ihmisiä, ja kiukku on yksi ihmisyyden perustunteista siinä missä ilo ja pelko. Olisi kuitenkin mielenkiintoista laskea, kuinka suuri osa valveillaoloajasta kuluu kiukkuun, joko avoimesti ilmaistuun tai hiljaa mielessämme koettuun. Ennen kaikkea voisi olla hyödyllistä tiedostaa, paljonko ajastamme menee menneiden vihastuksien vatuloimiseen, eli siis kaunan kantamiseen. Kiukku voi olla terveellistä kohtuullisina annoksina, ymmärrettävänä reaktiona kun oikeuksiamme rikotaan, meille annettu lupaus petetään, tai vaikka meille tärkeää ihmistä kohdellaan huonosti. Mutta pitkittynyt, krooninen kiukku kuluttaa. Itsekin huomaan, että jos olen pitkään äkeissäni, vatsaani alkaa kipristellä tai päätäni särkeä. Pitkittynyt suuttumus on erityisen kuluttavaa, kun siihen yhdistyy asian näkeminen mustavalkoisena. Vain muut ovat syyllisiä. Minussa ei ole mitään vikaa. Minun ei tarvitse pyytää, eikä oikeastaan antaakaan anteeksi. Jumala armahtaa, minä en!

Tämä ei kuitenkaan ole Jeesuksen opettama malli. Hän korotti rakkauden kaksoiskäskyn tärkeimmäksi käskyksi: rakasta Jumalaa koko sydämestäsi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuulemamme evankeliumi on osa vuorisaarnaa, ja saarnassaan Jeesus myöhemmin vielä painottaa rakastamisen ja anteeksi antamisen kiinteää yhteyttä. Ei ole rakkautta ilman anteeksi antamista: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Ei voisi asiaa selkeämmin ja yksitulkintaisemmin sanoa. Rakasta. Tämän sanan edessä eivät auta verukkeet, kaupankäynti tai muut mutkuttelut. Yritystä on kyllä riittänyt. Jo alkukirkon aikoihin etsittiin vuorisaarnasta porsaanreikiä, eli keinoja kiertää tai lieventää Jeesuksen sanoja. Esimerkiksi ajateltiin, että on luonnostaan eri tason kristittyjä, joilla on eri säännöt. Jeesuksen sanat vihollisen rakastamisesta olisi tarkoitettu vain ylemmän tason kristityille, joita olivat muun muassa papit ja diakonit ja erityisesti munkit ja erakot. Alemman tason kilvoittelijoille, maallikoille, riitti joidenkin käskyjen noudattaminen. Kuitenkin moni kristitty on tiedostanut Jeesuksen sanojen selkeän viestin. Pastori ja yhdysvaltalainen ihmisoikeusaktivisti Martin Luther saarnasi kerran tästä samasta tekstistä seuraavasti: ”Jeesus oli hyvin vakavissaan antaessaan tämän käskyn. Hän tajusi, että vihollisten rakastaminen on vaikeaa. Hän tajusi, että on ahdistavan hankalaa rakastaa niitä, jotka yrittävät kukistaa teidät, tai niitä, jotka puhuvat teistä pahaa. Mutta hän ei leikitellyt. Tämä on kaiken sen perusta, mitä kuulemme mestarimme suusta.” Kingin mukaan yhteiskunnallista vääryyttä vastaan on oikein kamppailla, mutta samalla tiedostaa, että järjestelmääkin edustavat ihmiset ovat rakkauden arvoisia ja heissä on myös hyviä puolia. Painavaa sanaa tähän mielipideilmastoltaan kärjistyneeseen aikaan.

Pohditaanpa Jeesuksen käyttämää sanaa vihamies, tai vihollinen. Mitä ajattelette, onko teillä vihollisia? Tai kokeeko joku ihminen sinun olevan hänen vihollisensa? Harvoin me nykyaikana rauhassa elävissä länsimaissa miellämme näin, vihollinen on niin vahva sana. Pääsääntöisesti emme koe toisia ihmisiä vihollisiksi. Sitäkin enemmän varmaan ajassamme on meidän mielestämme ärsyttäviä ihmisiä, joita pyrimme karttamaan ja joita emme, mielestämme oikeutetusti, muista rukouksissamme. Emme me heitä kuitenkaan varmaankaan vihollisiksi miellä. Oikeastaan Jeesuksen kuulijakunta saattoi ymmärtää vihamiehen rakastamisen vähän eri tavalla kuin me. Vaikka nykylukijalle viha ja rakkaus yhdistyvät ensisijaisesti yksilön sisäisiin tunnetiloihin, Jeesuksen ollessa maan päällä ihmiset mielsivät itsensä ennen kaikkea osaksi yhteisöä: perhe, suku, heimo. Yksilö oli vähemmän tärkeä kuin ryhmä. Rakkaus oli ennen kaikkea uskollisuutta omaa yhteisöä ja sen johtajaa kohtaan. Vanhassa testamentissa lähimmäisenrakkauden vaatimus kohdistuu usein oman kansan eli Israelin jäseniä kohtaan. Vaikka israelilaisia kehotetaan olemaan sortamatta muukalaisia, ei heitä nähdä saman arvoisina kuin oman kansan jäseniä. Luontainen suhtautuminen muiden kansojen ihmisiä kohtaan on, jos ei suorastaan viha, niin ainakin epäluulo ja karttaminen. Tämä näkyy vielä Jeesuksenkin aikana suhteessa samarialaisiin. Ylipäänsä antiikin aikana oman kansan vihollisten vihaaminen nähdään jopa kansalaishyveenä. Vallanpitäjät myös osasivat hyödyntää kansan ennakkoluuloja ja vihaa ns. muita kohtaan. Tuollainen ajattelu tuntunee meidän nykyihmisten mielestä alkukantaiselta ja tunkkaisen nurkkakuntaiselta. Uskon kuitenkin, että emme me ihmiset ole muuttuneet. Henkiset rajat meidän ja muiden välillä eivät välttämättä noudata kansallisuusrajoja niin paljon kuin ennen, mutta kyllä me keksimme uusia tapoja lokeroida ihmisiä omiin ja niihin, jotka eivät mielestämme ansaitse samaa arvostusta ja oikeuksia kuin me. Eikä ole menneisyyttä sekään, että vallanpitäjät sanoillaan kiihottavat ihmisiä toisiaan vastaan.

Joka tapauksessa Jeesuksen sanojen vallankumouksellisuus on ilmeinen. Rakasta, älä vihaa. Ja kun ajattelemme piestyn ja piinatun vapahtajamme rukousta ristillä. ”Isä, anna heille anteeksi”, voimme varmaan olla yhtä mieltä, että hän vastasi asenteestaan. Martin Luther King totesi Jeesuksen osoittaneen, että vain rakkaus voi muuttaa niin järjestelmiä kuin yksittäisiä ihmisiä, viha vie tuhoon molempia. Raamatussa on runsaasti varoittavia esimerkkejä vihan tuhoisista vaikutuksista. Viha alkaa usein sisällämme, vaalimastamme negatiivisista tunteista, jotka kasvavat ja johtavat lopulta pahoihin tekoihin. Kain hautoi mielessään kaunaa veljeään Abelia kohtaan ja lopulta tappoi tämän. Kuningas Saul kadehti Daavidia ja tuli lopulta vainoharhaiseksi ja vaaralliseksi ympäristölleen. Toinen Saul, myöhemmin Paavaliksi nimetty, oli mukana kivittämässä Stefanosta, koska oli vihan vallassa ja samalla uskoi toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti. Ei käy kiistäminen, että lukemattomia pahoja tekoja on tehty Jumalan tai oikean aatteen nimessä. Tällöin on kuitenkin unohdettu Jeesuksen sanat ja esimerkki.  

Kuulemamme evankeliumi ja Jeesuksen selkeä käsky rakastaa ja rukoilla erottelematta voivat kuulostaa ankaralta ja raskaalta. Kuitenkin uskon Jeesuksen tähtäävän meidän parhaaksemme. Vihaaminen ja kaunan kantaminen ovat helposti myrkkyä niin ruumillemme, mielellemme ja sielullemme. Jumalan meille antama elämä on liian arvokas ja ainutkertainen käytettäväksi niihin. Miten paljon paremmin elämän voi käyttää Jumalan rakkaudesta ammentaen ja lähimmäistämme palvellen. Valitkaamme vihan sijasta rakkaus. Pysykäämme rukouksessa koko maailman puolesta. Elämme epätäydellisessä maailmassa, jossa on paljon pahaa, mutta jonka Jumala on luvannut korjata aikojen lopussa. Meidät on jo tässä elämässä kutsuttu hänen työtovereikseen, rakastamaan sanoissa ja teoissa. Jumalan sana vakuuttaa meille, että kolme tärkeintä pysyvät, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.