Pastori Karoliina Haapakosken saarna Raision kirkossa kirkastussunnuntaina 18.7.2021

 

Kirkastettu Kristus

 

Luuk. 9:28–36

Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.
    Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: ”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.
    Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.

 

Opetuslapset kokevat päivän evankeliumissa kummia. He näkevät yhtäkkiä opettajansa uudessa valossa – aivan kirjaimellisesti valossa, sillä unesta herätessään he näkevät, miten Jeesus sädehtii taivaallista kirkkautta. Kirkastusvuoren tapahtumat ovat yllättävä käänne keskellä Jeesuksen maallista vaellusta. Samat tapahtumat on kuvattu niin Luukkaan, Matteuksen kuin Markuksenkin evankeliumissa.

Päivän evankeliumiteksti alkaa sanoilla ”noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut”, joten siinä viitataan selvästi johonkin aiempaan. Jos selaa Luukkaan evankeliumia hieman taaksepäin, löytää kohdan, jossa Jeesus kysyy opetuslapsiltaan, kuka Jeesus opetuslasten ja muiden ihmisten mielestä on. Opetuslapset vastaavat, että toisten mielestä hän on profeetta Elia tai Johannes Kastaja, mutta opetuslasten mielestä hän on Kristus. Jeesus ei kiellä, etteikö näin ole, mutta hän kieltää opetuslapsiaan kertomasta siitä kenellekään. Hieman myöhemmin Elia itse siis ilmestyykin Jeesukselle ja opetuslapsille, yhdessä Mooseksen kanssa. Mutta miksi juuri he kaksi? Koska Mooseksen ja Elian on ajateltu symboloivan lakia ja profeettoja, eli koko Vanhan testamentin perintöä. He molemmat myös liittyvät juutalaiseen lopunajalliseen odotukseen. Mooseksen kerrotaan itse ennustaneen, että kansan joukosta tulee vielä nousemaan hänen kaltaisensa profeetta. Näin Kirkastusvuori-kertomus on yksi lenkki Vanhan testamentin tapahtumien ja edessäpäin häämöttävän pelastuksen ajan välillä. Vielä ei kuitenkaan ollut lupausten täydellisen täyttymisen aika, vaan Jeesuksen matkan piti jatkua alas vuorelta kohti Jerusalemia ja kohti ristiä.

Raamatussa vuoret ovat usein se paikka, jossa Jumala kohdataan. Ne ovat siis niin kutsuttuja ”ohuita paikkoja”. Ohuen paikan käsite on rantautunut suomalaiseen luterilaisuuteen kelttiläisestä kristillisyydestä. Se tarkoittaa paikkaa, jossa maan ja taivaan välinen raja tuntuu erityisen ohuelta. Paikkaa, jossa Jumalan läsnäolon voi tuntea tavallista voimakkaammin – paikkaa, jossa voi aistia Pyhän. Ajatus luonnossa olevista ohuista paikoista on varsin tuttu Suomessakin. Moni suomalainen sanoo tuntevansa Pyhän läsnäolon parhaiten metsässä. Ohuen paikan ajatusta voi laajentaa ohuisiin tilanteisiin. Moni saattaa tuntea Pyhän läsnäolon parhaiten jossain tietyssä tilanteessa – ehtoollispöydässä, rippileirin iltahartaudessa tai vaikkapa lapsenlapsensa suloisuutta ihmetellessä. Itselleni taivaan ja maan välinen raja tuntuu kaikkein ohuimmalta arkun äärellä, kun vainaja siunataan matkalle täältä tuonpuoleiseen. Se on minulle pappina joka kerta yhtä pyhä kokemus.

Kokemus Pyhän läsnäolosta vahvistaa kokijan uskoa. Kun silloin tällöin tuntee, että Jumala on erityisen lähellä, on taas kevyempi jatkaa arjessa eteenpäin. Kaikki eivät tuollaisia pyhiä huippuhetkiä tunne välttämättä koskaan. Se ei kuitenkaan tee kenenkään uskosta huonompaa tai heikompaa. Jokaisella nyt vain on omanlaisensa suhde Jumalaan, ja niin on hyvä. Kokemus Pyhän läsnäolosta on useimmiten hieno tunne. Päivän evankeliumitekstissäkin Pietari on niin haltioissaan, että haluaisi heti rakentaa vuorelle majoja ja ehkä asettua sinne pysyvästi. Evankelista Luukas kuitenkin toteaa, ettei Pietari tiennyt mistä puhui. Pian pilvi hävittääkin Mooseksen ja Elian näkyvistä ja kaikki näyttää taas samalta kuin ennenkin – paitsi että nyt opetuslapset ovat aiempaa varmempia siitä, kuka Jeesus on.

Pyhän läsnäolon aistiminen on siis useimmiten hieno kokemus, mutta siihen voi liittyä myös pelkoa. Voimakas kokemus Jumalasta voi säikäyttää, vaikka tilanne sinänsä olisikin hyvä ja kaunis. Pelottavaa on sekin, jos kokee Jumalan käyttävän voimaansa ihmistä vastaan. Luonnossakin voi kokea myös sellaista Jumalan läsnäoloa, joka ei synnytä meissä iloa ja rauhaa. Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, millaista viestiä Jumala haluaa välittää meille luomakuntansa kautta. Olen tullut siihen tulokseen, ettei se viesti mikään kiitoskirje ole. Ensin pääsi koronavirus valloilleen, ja se on tappanut tähän mennessä ainakin neljä miljoonaa ihmistä ympäri maailman. Ja nyt, samaan aikaan, kun koronapandemia ottaa taas uutta vauhtia, planeetta on alkanut huutaa hätäänsä lukuisin uusin tavoin: Keski-Euroopassa tulvat ovat tappaneet reilusti toista sataa henkeä. Maastopalot sulattavat ikiroutaa Siperiassa. Ja Suomessa kärvistellään ennätyshelteissä niin, että luonto ja pellot kaipaavat kipeästi vettä.

Kaikki nuo rajut luonnonilmiöt johtuvat ilmastonmuutoksesta, ja sen takana on ihminen. Aika usein kuulee joiltain tahoilta kritiikkiä, jonka mukaan kirkossa ei pitäisi puhua ilmastonmuutoksesta, vaan Jumalasta ja synnistä ja armosta. Mutta siitä kaikestahan ilmastomuutoksessa juuri on kyse: Jumalasta, joka antoi meille käskyn varjella luomakuntaa, ja ihmisestä, joka itsekkyyden ja ahneuden synnissään riistää maapalloa niin, ettei se kohta enää kestä. Armoa me todella tarvitsemme. Siksi Jeesus ei jäänyt opetuslapsineen Kirkastusvuorelle, vaan joutui laskeutumaan alas jatkamaan työtään. Hän paransi sairaita ja ruokki nälkäisiä, mutta lopulta hänen oli täytettävä Isänsä antama viimeinen tehtävä pelastaakseen meidät. Ehkä Kirkastusvuori-kokemus antoi hänelle kuitenkin voimia ja rohkeutta kohdata se, mitä hänellä oli vääjäämättä edessään.

Vaikka opetuslapset käsittivät Kirkastusvuoren tapahtumien ansiosta taas pikkuisen enemmän siitä, kuka Jeesus oikein oli, lopullisesti he ymmärsivät sen vasta pääsiäisen jälkeen. Siksi ei ole ihme, että Jumala on meillekin suuri mysteeri, jota emme täysin pysty käsittämään. Jäihän hän mysteeriksi opetuslapsillekin, jotka sentään olivat Jeesuksen sisäpiiriläisiä ja näkivät Kirkastusvuoren ihmeen omin silmin. Jeesus Kristus täytti tehtävänsä, jotta me saisimme lahjaksi Jumalan armon ja rakkauden. Jos haluamme sen lahjan vastaanottaa, meidän on vain höristettävä korviamme äänelle, joka Kirkastusvuorella pilvestä kuului, ja otettava sen viesti todesta, sillä siinä on kiteytettynä kaikki se, mitä meidän tarvitsee Jumalasta uskoa ja ymmärtää: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!”