Seuraamisesta-3. adventtisunnuntain saarna, Joh1:35-37

Seuraavana päivänä Johannes oli Betaniassa, ja hänellä oli kaksi opetuslasta seurassaan. Jeesus kulki siitä ohi, ja osoittaen häntä Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Keitä sinä seuraat? En tarkoita kysymykselläni mitään epämääräistä hiippailua tai stalkkausta, vaan ihan avointa seuraamista. Voimme seurata monia tahoja. Joku seuraa suosikkijoukkueensa menestystä jalkapallon MM-kisoissa. Voimme seurata huolestuneena maailmanpolitiikan kehitystä tai maailman luonnon tilaa. Sosiaalisen median kautta saatamme seurata sivustoja, vlogeja, tubettajia, podcasteja. Kuka on sinun elämäsi influensseri, vaikuttaja? Seuraatko Febussa tai Instassa Raision seurakuntaa? Kannattaa-meiltä löytyy hyvää ja joulutunnelmaa lisäävää matskua.

Seuraaminen on samaa sanajuurta kuin seurustelu. Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka sinä olet, totesi aikanaan saksalainen kirjailija-filosofi Goethe. Elämäämme, identiteettiämme ja jopa arvojamme määrittää paljon se, keiden kanssa vietämme aikaa. Perheyhteisön lisäksi kuulumme moniin elämämme aikana moni eri yhteisöihin, osa niistä kiinteitä, osa taas hyvinkin häilyvärajaisia ja väliaikaisia. Teillä rippikoululaisilla on varmaan elämänvaihe, jossa kaveripiirillä ja harrastustiimillä on iso vaikutus. Ja vaikka te vanhemmat kokisittekin joutuneenne vähän laitavasemmalle, ei hätää: teitä tarvitaan.

Lyhyessä evankeliumitekstissäämme esiintyvästä Johannes Kastajasta puhuimme eilen oppitunnilla. Jäi mainitsematta, että juhannus on hänen nimikkojuhlansa, mutta kyllä te sen varmaan tiesitte. Sen sijaan puhuimme siitä, että hän oli aika radikaali henkilö, hurja ulkomuodoltaan ja suorapuheinen tyyliltään. Hän mm kritisoi vahvasti ahneutta ja suuria tuloeroja, haukkui sanojaan säästelemättä rikkaita ja tekopyhiä. Ehkä häntä voisi jonkinlaiseksi antiikin ajan sosialistiksi kutsua. Mutta sosialisteista poiketen hänen pääviestinsä oli selvä: tärkeintä ihmisen elämässä on se, että asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa. Tuolloin monenlaiset ihmisen luomat epäjumalat uhkasivat ihmisten jumalasuhdetta. Maallisen hyvän kerryttäminen meni Jumalan ja toisten ihmisten, lähimmäisten edelle. Siinä asiassa ei ole suurta muutosta tapahtunut, jos meidän aikaamme tarkastelee. Tässä kohdassa me papit adventtiajan saarnoissamme yleensä kritisoimme nykyjoulun kaupallisuutta ja pinnallisuutta, mutta minä jätän väliin. On paljon hedelmällisempää pohtia, mitä kuulemassamme, lyhyessä ja ytimekkäässä evankeliumissa tapahtuu.

Alkuasetelma on tämä. Johannes on mielipiteitä jakavalla julistuksellaan saanut joitakin seuraajia, jotka kulkivat hänen matkassaan. Heidän on täytynyt olla hyvin omistautuneita opetuslapsia, kun he todennäköisesti jakoivat opettajansa askeettisen elämäntavan. Johannes kuitenkin tiesi, että hänen tehtävänsä julistajana oli väliaikainen ja tarkoitettu ennen kaikkea valmistella ihmisiä Jeesuksen julkisen toiminnan alulle. Hän itse sanoi tiedostavansa, että hänen oli tultava pienemmäksi jotta Jeesus voisi tulla suuremmaksi. Oli luopumisen aika. Kun hän osoitti seuraajilleen Jeesusta, hän samalla menetti tekstissä mainitut seuraajansa, jotka lähtivät kulkemaan Jeesuksen matkassa. Kuka vapaaehtoisesti luovuttaa eteenpäin kaikki seuraajansa. Sanooko joku tämän päivän influensseri: Älkää minua kuunnelko, kuunnelkaa Jeesusta? Niin Johannes kuitenkin teki. Hän tiesi, kuka Jeesus on. Hän tiesi myös, että Jeesuksella oli seuraajilleen enemmän annettavaa kuin mitä hän, Johannes, koskaan voisi antaa.   

Johanneksen sanat Jeesuksesta, ”Katsokaa Jumalan karitsa”, vaikuttavat äkkiseltään vaikeilta ymmärtää. Uskon kieli käyttää usein kieli- ja vertauskuvia. Karitsa ei viitannut valkoiseen eläimeen, vaan jo Vanhan testamentin puolella esiintyvään profetiaan Herran kärsivästä palvelijasta, esimerkiksi Jesajan kirjassa: Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Kärsivä palvelija uhraa itsensä kansansa hyväksi. Mitä Jeesus sitten on tehnyt ja tekee puolestamme? Eilisellä rippikouluoppitunnilla meillä oli ryhmätehtäviä. Yhden ryhmän tehtävä oli kehitellä tämän päivän Suomeen ihmisten kaipaama sankari – mielikuvitusta ja huumoriakin sai luvan kanssa käyttää. Yksi pienryhmä kehitteli supersankarin nimeltä The Pääministeri, joka maksaisi pois suomalaisten kaikki velat. Vaikka sankarihahmo oli vähän kieli poskessa tehty, siinä oltiin mielestäni asian ytimessä. Jeesus on sovittanut meidän syntivelkamme. Synti, vaikka onkin epämuodikas sana nykyään, on totta. Näemme sen siinä, mitä tapahtuu Ukrainassa. Näemme sen siinä, mitä ihminen tekee varjeltavaksi lahjaksi saamalleen luomakunnalle, lukemattomille kasvi- ja eläinlajeille. Tunnemme synnin läsnäolon siinä, kun satutamme omalla itsekkäällä käytöksellämme muita ihmisiä, jopa meille kaikkein rakkaimpia. Maailmamme valittaa synnin painosta. Mutta ihmisillä ja luomakunnalla on toivo. Meidän velkamme on maksettu, kuten tulemme laulamaan ehtoollisen aikana ns. Riihikirkko-hymniä. Pahalla ei ole lopullista valtaa. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ennen ehtoollisen vastaanottamista laulamme kiitosta Jumalan karitsalle, joka kantaa koko maailman synnit. Kun käymme ehtoolliselle, saamme muistaa sitä, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme.

Haluaisin jonakin päivänä vierailla Isenheimin luostarissa Saksassa. Siellä on yksi maailman kuuluisimmista alttaritauluista, Matthias Grünewaldin maalaus, joka kuvaa Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Karun vaikuttavassa kuvassa on kuvattuna myös Johannes Kastaja, Jeesuksen oikealla puolella, pitkä etusormi ojentuneena kohti ristiä. Yksi papin tai ylipäänsä seurakunnan työntekijän tai vapaaehtoisen haasteena on tehdä niin kuin Johannes Kastaja teki, osoittaa kohti Jeesusta Kristusta. Seurakunta koostuu vajavaisista, syntisitä ihmisistä, jotka aina joskus aiheuttavat pettymyksen tai pettyvät itse. Täydellistä yhteisöä tai virheetöntä ihmistä ei tästä ajasta löydä. Miten on minun sanojeni ja elämäni antaman todistuksen laita, osoittavatko ne kohti Kristusta vai itseäni vai jotakin muuta? Adventtiaika sopii hyvin myös itsensä tutkiskeluun. Keskitynkö vain omaan joulunlaittoon, vai huomaanko apuani tarvitsevat lähimmäiset?

Kuitenkin viime kädessä kaikki on armoa. Virheettömiä meistä ei tässä ajassa tule, mutta meillä on Jumala, jolle olemme kaikki rakkaita. Jokainen ihminen on Jumalan kuva, ainutlaatuinen ja arvokas. Kertauksena, armo on A-ansaitsematonta R-rakkautta M-meidän O-osaksi. Siunattua joulunodotusta!

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.