Evankeliumi Matt. 6: 19–24

Jeesus sanoo: »Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.

Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!

Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.»

Muutama päivä sitten muistimme yhtä maamme historian merkkipäivää: tasan 80 vuotta tuli täyteen siitä, kun Jatkosodan aseet vaikenivat. Pari viikkoa siitä eteenpäin solmittiin Moskovan välirauha. Se oli vaikea, katkera rauha, kun itäinen rajamme piirrettiin uusiksi ja suuri osaa Karjalaa jäi rajan taakse. Sodan keskeltä oli lähdetty evakkotaipaleelle – ja silloin, 80 vuotta sitten raja sulkeutui.

Minun, 50-luvun alkupuolella Turussa syntyneen on vaikea tunnistaa, mitä sodan keskellä eläneet ja evakkotaipaleelle lähteneet sisimmässään tunsivat. Huolta siitä, miten itselle ja läheisille käy; huolta siitä, mitä evakkotaipaleen päässä odottaa; ahdistusta, pelkoa omasta ja läheisten kohtalosta. Aavistelen näitä, mutta ne eivät ole omakohtaisia tuntemuksia: huoli, ahdistus ja pelko.

Uutiskuvat kertovat jotakin vastaavasta, uutiset Ukrainasta ja Gazasta. Ne ovat järkyttäviä kuvia, kuvia ihmisen vihasta ja pahuudesta – ja kärsimyksestä. Mitä ihmiset Ukrainassa ja Palestiinassa sisimmässään tuntevat? Kuvat ovat kauhistuttavia, mutta eivät meille omakohtaisia. Me emme tunne sitä huolta ahdistusta ja pelkoa.

Mutta ovathan nuo tunnot meillekin tuttuja jollakin tavalla, kun onnettomuudet, sairaudet tai läheisen poismeno koskettavat läheltä. ”Ei poistu täältä tuska, ei kärsimyksen yö”, lauletaan Anna-Mari Kaskisen & Pekka Simojoen laulussa.

Päivän otsikko kirkossamme on ”Jumalan huolenpito”. Mietin, mitä huolen, ahdistuksen, sodan ja pelon keskellä elävälle merkitsee puhe Jumalan huolenpidosta.

Avainsanojani voivat olla: Jumalan varjelus, Jumalan huolenpito, toivo paremmasta huomisesta. Jaksaako ahdistuksen keskellä uskoa näihin; ja antaako usko Jumalan varjelukseen ja huolenpitoon voimaa kestää, voimaa kulkea eteenpäin? Osaammeko me jättäytyä turvallisesti suuren, ihmisiä rakastavan Jumalan haltuun, sillä Jumalan käsissähän elämä ja maailma on.

Vanhassa testamentissa on kirja, joka tätä pohtii: JOBIN KIRJA. Job sai huonoja uutisia toisensa perään, onnettomuus seurasi toistaan: hän menetti omaisuutensa, perheensä, terveytensä.

 

Ystäviä tuli häntä tervehtimään. Se on tärkeää, se että ystäviä tulee ja asettuu rinnalle jakamaan taakkaa. Osaisimmepa me olla ystäviä toisillemme – rinnalle tulijoita, taakan kantajia.

Jobin ystävät epäonnistuivat pahan kerran. He eivät kantaneet Jobin kuormaa, he lisäsivät sitä. Heidän näkökulmansa oli se, että Job kärsii omasta syystään, syntiensä tähden. ”Tunnusta syntisi,” oli heidän evästyksensä. Pieleen siis meni.

Lopulta Job löytää ratkaisun ahdistuksen keskellä. Jobin kirjan lopussa Jobin onni palautetaan, mutta Raamatun tutkijat ovat sitä mieltä, että tuo kirjan loppu on lisätty myöhemmin, toki varmaan aika pian alkuperäisen kirjan kirjottamisen jälkeen, satoja vuosia ennen Kristusta. Alkuperäiseen Jobin kirjaan ei onnen palauttaminen kuulunut.

Osallistuin kerran vuosia sitten seminaariin, jossa mukana oli kirkosta eronnut kirjailija. Hän käytti puheenvuoron Raamatun väkevästä viestistä. Hän sanoi, että häntä harmittaa Jobin kirjan ”happy end”, hollywoodilainen loppu. Jobin kirjan todellinen ratkaisu on tuon lisäyksen edellä. Siinä Job sanoo Herralle:

”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: "Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

Se on Jobin oivallus; se on ihmisen oivallus. ”Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi.” Elämä on Jumalan käsissä.

Päivän evankeliumi tänään on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta. Voisiko sanoa, että siinä on kolme lyhennelmää siitä, mitä Jeesus kuulijoilleen Genesaretin järven rantakukkuloilla puhui.

Ensimmäisessä katkelmassa Jeesus sanoo: ”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen.” Siinä meitä rohkaistaan miettimään, mikä elämässä on todella arvokasta, ja missä elämämme turva on. Todelliset aarteet eivät ole omaisuudessa, sehän on katoavaa. Jobin löytyä muistaen aarre on tämä: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi.” Elämä on Jumalan käsissä.

Toisessa katkelmassa puhutaan lampusta ja siitä valosta, joka valaisee matkaamme, tuo valon pimeimmänkin ahdistuksen keskelle. Tuttu Jeesuksen sana on Joh.8:12: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." Tuo jaehan luetaan kastetilaisuudessa, kun kastekynttilä on sytytetty. Olen usein puhunut käynneistäni ulkosaaristossa, Utön saarella. Siellä on vanha majakka, ja me tiedämme majakan tehtävän näyttää turvallista väylää kohti kotisatamaa. Utön majakkatornissa on kirkko, pieni mutta ihan oikea alttareineen ja saarnatuoleineen. Uskon, että saaren muinaiset asukkaat, kirkon rakentajat 1800-luvulla, ovat oivaltaneet yhteyden. Mitä majakka merkitsee merenkulkijoille, sitä kirkon evankeliumi merkitsee meille, elämän meren purjehtijoille: näyttää väylää elämän myrskyjen ja pimeyden keskeltä turvalliseen kotisatamaan. Jeesus sanoi: ”Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Elämä on Jumalan käsissä. Kristus kulkee kanssamme. Siinä on Jumalan varjelus, Jumalan huolenpito ja tulevaisuuden toivo.

Paljon näitä ajatuksia on Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen laulussa, johon jo viittasin: ”Hän ohitse ei kulje”.

Kanttorimme Katarina Engström ja miesten lauluryhmä laulavat sen meille. laulaa sen.

 

Rovasti Pertti Ruotsalo

 

Raisiossa vietettiin Kuolemajärven pitäjäjuhlaa, jonka ohjelmaan messu kuului.

Samoin vietettiin vuotuista reservijärjestöjen kirkkopyhää.