Yli kuilun 

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 3
Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.
    Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

Saarna kastemaljan äärellä: 

Evankeliumi vie meidät pyhään hetkeen, yhteen Jeesuksen elämän avainhetkistä. Kaikkivaltias osoittaa näkyvällä tavalla rakkautensa lapseensa. Lapsi osoittaa kuuliaisuutensa, tottelevaisuutensa. Kasteesta alkoi se osa Jeesuksen elämää, josta Raamattu kertoo meille eniten: hänen opetuksensa, ihmetekonsa, arkinen elämänsä, kärsimyksensä, kuolemansa, ylösnousemuksensa. 

Olemme Jordan-virran varrella niin kuin Mooseksen tehtävän loppuun saattaja Joosua aikoinaan. Joosuankin johdolla Jumalan vaeltava kansa sai kokea ihmeen: pyhää esinettä, liitonarkkua kantaen joen vesi väistyi ja kansa kulki kuivin jaloin sen halki. Nyt me näemme, kuinka Jeesus, Itse Pyhä astuu virtaan, suostuu Jumalan tahtoon, asettuu aina vain meidän ihmisten rinnalle, pyytää syntien anteeksiantamuksen kasteen vaikkei sitä tarvitsisi. Hän antaa meille esimerkin niin kuin myöhemmin kiirastorstaina pestessään vastustelevien opetuslasten jalat. On kuin Jeesus sanoisi: Tähän kaikkeen minä olen valmis sinun vuoksesi. Entä sinä? Mitä sinä olet valmis tekemään minun, toisten ihmisten puolesta? 

Ihmisen ja Pyhän, Jumalan välillä on kuilu. Haluamme itse kurottaa tuon kuilun yli. Niin kuin ennen vanhaan raisiolaiset kävivät kuppikivillä lahjoineen, me etsimme itsepintaisesti Raamatusta sääntöjä, joita noudattaa sillä tavalla ylettyäksemme kuilun yli, kelvataksemme Kaikkivaltiaalle. Me lupaamme yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, jos Kaikkivaltias vain toimisi kuten tahdomme. Me mittaamme uskoa, omaa ja toisten laskelmoiden: Riittääkö tämä? Eikä se koskaan riitä. Eivät riitä ihmisen teot, eivät rukoukset ei edes usko kurottamaan synnin, kuoleman kuilun yli. Siihen tarvitaan Kristus ja hänen ristinsä.

Näetkö kuin kyyhkysen Jeesuksen yllä? Luomisen aamuna Pyhä Henki, kuin kyyhkynen leijaili pimeydessä, luomattomuudessa, tyhjyydessä. Raamatun alussa kirjoitetaan: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä. Tuo sama Henki, Jumalan Henki, Jeesuksen Henki on aina läsnä kasteen hetkellä. Hän on Jumalan ääni, joka sanoo: ”Sinä olet minun rakas lapseni. Kulje kanssani.” Tuo hetki on ihmiselle uuden luomisen hetki. Kaste ei ole kuin siunaus, joka voidaan toistaa uudestaan ja uudestaan, lausua kokonaiselle joukolle väkeä yhdellä kertaa, toteuttaa virtuaalisesti niin kuin tänäänkin loppusiunaus teille, jotka olette läsnä laitteidenne välityksellä. Kaste on Jumalan teko, henkilökohtaisesti juuri sinulle yhden kerran. Pyhä Henki elää keskellämme vaikuttaen muulloinkin mutta kasteen hetkellä Kaikkivaltias vuodattaa hänet kastetun sydämeen. 

Kasteessaan Jeesus sai ja otti vastaan tehtävän. Niin kuin Kaikkivaltias ei pakottanut Mariaa Vapahtajan äidiksi, ei hän pakottanut Jeesustakaan Vapahtajaksi. Evankeliumit kertovat, kuinka Jeesus eli elämänsä valiten aina uudestaan Jumalan tahdon tien, ei helpointa eikä sitä, mitä ympärillä olevat ihmiset häneltä odottivat. Pyytämällä kasteen Jeesus nöyrtyi Kaikkivaltiaan tahdon alle. 

Niinpä meillekin kaste on vasta alku. Se on kristityn elämän alku eikä sitä eletä yksin. Vähimmillään kasteelle tarvitaan aina todistajat, tarvitaan myös kummi. (Tavallisimmin kummit toimivat todistajina, mikäli ovat tilaisuudessa läsnä). Läsnä olevat ihmiset ovat osa sitä Jumalan lasten yhteyttä, johon ihminen kastetaan. He ovat se pyhäin yhteys, joka mainitaan uskontunnustuksessa ja joka tarvitaan kristityn elämään opettelemiseen ja sen toteuttamiseen. Samalla kastetullakin on vapaa tahto lähteä etsimään Jumalan tahdon mukaista elämää - tai elää toisin. Minulle on valtava ilo jokainen, joka ilmoittautuu rippikouluun. Se on yksi vakiintuneista tavoista kuin allekirjoittaa oma kasteensa, vastata Jeesukselle että ”Kiitos tähänastisesta ja selvä, ota vaan minua kädestä kiinni, mennään yhdessä.” Kunpa osaisimme yhtenä seurakuntana löytää jokaiselle mielekkään paikan olla ja elää yhtenä monista pyhien yhteydessä.

Kaste on siis alku. Samalla, ehkä ristiriitaisestikin, se myös kytkeytyy kuolemaan. Tästä kastemaljan ääreltä on vain muutama askel siihen kohtaan täällä kirkossa, jossa vainaja lepää arkussaan. Hänen ylleen tehdään ristinmerkki, niin kuin kerran kasteessa. Tee sinäkin ristinnmerkki nyt yllesi, otsaan ja rintaan. Kasteen armo on se, johon vedoten jätämme rakkaamme Kaikkivaltiaan haltuun myös hautajaisissa. Usein vainajaa muistopuheessa kiitellään ja se on varmasti hyvä, vanha tapa. Silti, vaikka kuinka enkelin kaltaista elämää elänyt, ei kukaan kelpaa Kaikkivaltiaalle kuolemansa jälkeen hyvien tekojensa tähden. Kuoleman kuilun ylittäessämme meidän ainoa toivomme on, että Jumala armahtaa, että Pyhä Henki rukoilee puolestamme, että Jeesus muistaa meidät.