Me uskomme tulevaisuuteen

Päivän evankeliumi

Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”
    Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
    Vielä eräs toinen sanoi: ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.” Luuk. 9: 57 - 62

Turun yliopistossa harjoitetaan tulevaisuudentutkimusta. Tulevaisuudentutkimus on tieteidenvälistä ja poikkitieteellistä. Se pyrkii tuomaan esille, mikä on mahdollista, mikä on todennäköistä ja mikä on toivottavaa tai ei-toivottavaa.

Tulevaisuudentutkimuksella on kolme lähtökohtaa: Ensinnäkin, tulevaisuus ei ole ennustettavissa. Voimme vain muodostaa mielikuvia ja käsityksiä siitä, millaisia tapahtumia on edessämme. Puhutaankin useista vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Toiseksi tulevaisuus ei ole ennalta määrätty. Voimme vapaasti pohtia sitä, mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan, kun mietimme eri mahdollisuuksia. Kolmanneksi voimme vaikuttaa tulevaisuuteen teoillamme ja valinnoillamme. Sen vuoksi on tärkeää tietää, mikä on mahdollista, mikä on todennäköistä ja mikä on toivottavaa. Tästä johtuen arvoista puhuminen on väistämätöntä, kun pohditaan tulevaisuuden vaihtoehtoja.

Tänään Jeesus kiinnittää katseemme tulevaisuuteen ja kiinnittää puheensa vahvasti arvojen pohdintaan. Hän on ankara puheessaan tänäänkin, niin kuin oikeastaan useimmiten on. Hän opettaa vastoin totuttua tapaa. Perhe on meillekin tärkeä. Vielä tärkeämpi perhe oli ja on Lähi-Idän kulttuureissa. Isä on perheen tukipilari, jota kunnioitetaan ehdoitta. ”Anna minun ensin käydä hautaamassa isäni” on vastaansanomaton pyyntö. Jeesuksen vastaus meille on yllättävä ja loukkaava: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa!” Koti on paimentolaiselle tärkeä, niin raisiolaisellekin. Kodittomuus on yksi surullisimpia asioita ihmisen elämässä. Kotia pidetään niin itsestään selvänä ihmisoikeutena, ettei siitä edes säädetä esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa muuten kuin vain todeten kotirauhan merkitys. Nytkö meidän pitäisi kaikkien tosi kristittyinä itseämme pitävien jättää kotimme ja lähteä seuraamaan Jeesusta -niin minne? Jäähyväiset ovat tärkeät. Merimiehen tyttärenä ja pappina tiedostan sen erityisen vahvasti. Isän lähtiessä merille oli halaus aina tärkeä. Ja aina erotessa on hyvä muistaa, että jokin kerta väistämättä on se viimeinen näkemiin. Eikö siis saa halata (ei yli kynnyksen!), suukottaa, vilkuttaa: Näkemiin?

Jeesuksen seuraajana elämisen ei kuulu olla elämää pysähtyneisyydessä, taaksepäin katsomisessa. Ei aina tarvitse tehdä niin kuin aina ennenkin on tehty. Meidän ei tarvitse pelätä virheitä. Ei ole niin, että olisi enemmän Jumalan tahdon mukaista olla pysähdyksissä, katsoa taaksepäin, tehdä kuten aina on tehty. Muutos, uudistaminen, eivät ne itsessään, sinällään ole syntiä. Kirjeessä roomalaisille sanotaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet (ja sisaret): Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12: 2)

Jeesus puhui kuten hänen kulttuurissaan oli ja kai onkin tapana. Tulee mieleeni syyrialainen ystävättäreni, jonka viestit tutustuessamme tuntuivat kiusallisilta ja niihin oli aavistuksen vaikea vastata: Darling, I miss you so much! I love you! kirjoitti tämä kahden lapsen äiti. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin opin ottamaan tuon tekstihellyyden ja -ystävyyden vastaan ja vastaamaan samalla mitalla: Kulta, ikävöin sinua niin kovasti, olet rakas! Liian harvoin sanon tuota puolisollenikaan. Näin Jeesuskin meidän kulttuurisen käsityskykymme mukaan liioittelee puheessaan. Eläminen ilman mitään kotia, hautajaisista kesken lähteminen ja se, ettei edes jättäisi jäähyväisiä – tuskin pelkkä köyhyys, huono käytös ja epäystävällisyys ovat merkkejä Jeesuksen seuraamisesta. Kyse on siitä, mikä on kaikkein tärkeintä, kenen seurassa vietämme aikamme ja mihin suuntaamme katseemme tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.

Tulevaisuus ei ole ennustettavissa. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteen teoillamme ja valinnoillamme. Jumalan valtakunta on dynaaminen, siis voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muuttuva ja kehittyvä. Niin saa ja kai pitääkin uskon ja kristityn elämän olla. Jos me jäämme paikoillemme, hautaudumme menneisyyden muistoihin tai katkeruuteen siitä mitä oli tai ei ollut, jos katsomme taaksemme unohtaen iankaikkisen päämäärämme – Jeesus on ehkä ehtinyt jo niin kauas edellemme, ettemme saa häntä enää kiinni. Jeesus ei ole vain historiaa. Jeesus ei ole hautautuneena menneisyyteen. Jeesus elää tässä hetkessä ja rohkaisee meitä elämään uskoamme todeksi tässä ajassa.  

Usko Jeesukseen on uskoa tulevaisuuteen. Siihen liittyy perinteitä, totuttuja tapoja, ikään kuin rutiineja, jotka kantavat arkeamme samalla mahdollistaen rohkean rukouksen ja katseen eteenpäin. Tämän näki eilen se, joka seurasi peliä Suomen jalkapallomaajoukkueen kohdatessa Tanskan. Oli järkyttävää, kuinka yksi Tanskan tähtipelaajista sai yllättäen sairauskohtauksen kentällä. Oli koskettavaa meidän kaikkien odottaessa kuulumisia tuon pelaajan voinnista, kuinka päät painuivat ja kädet menivät ristiin. Siinä rukouksessa halusi olla mukana.

Usko Jeesukseen edistää toivottavimman mahdollisen tulevaisuuden toteutumista; Jumalan valtakunnan tässä ajassa ja sitten kerran. Siksi me pyydämme kastamaan lapsemme, käymme rippikoulun, solmimme avioliiton Jumalan kasvojen edessä, siunaamme rakkaamme haudan lepoon Jumalan lupauksiin luottaen. Siksi kuulumme seurakuntaan, yhteisöön, joka tänäänkin yhdessä rukoilee, yhdessä hiljentyy Jeesuksen perheväen pöytään.

Edessä sinisiä kurjenmiekkoja ja keltaisia liljoja, taustalla Raision kirkon harmaakivietuseinä ja musta ovi.
Alkukesän kukkaloistoa, toukokuussa tervatun katon tuoksu. Kuva: Raimo K. Aaltonen