Saana Ylösnousseen todistajat

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 24 (Luuk. 24:36–49)

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
    Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Joskus tuntuu, kuin maailma pysähtyisi. Sanat tuntuvat kovin vajailta ja merkityksettömiltä. Tapahtunutta on vaikea käsittää todeksi. On aika ennen tapahtunutta ja sen jälkeen. Sekä mieli että keho tarvitsevat aikaa tottua uuteen todellisuuteen. Voidaan puhua kriisistä. Määritelmän mukaan kriisi aiheuttaa avuttomuuden tunnetta ja hätää. Kriisiä läpikäyvä saattaa kokea monenlaisia oireita ja tuntemuksia, kuten ahdistusta, masentuneisuutta, unettomuutta, ärtyneisyyttä ja fyysisiä kipuja. Perusturvallisuuden tunne heikkenee ja tuntuu, että elämästä katoaa ote.

Kriisi. Juuri sellaisen Jeesuksen läheisimmät ystävät, opetuslapset, olivat kokeneet pitkäperjantaina. Heidän Herransa oli vangittu, tuomittu, pahoinpidelty ja viimein teloitettu ristinpuulla, tuskallisimmalla tappovälineellä, jota siihen aikaan käytettiin. Jeesus oli kuollut. Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä. Vaikka Jeesus oli puhunut etukäteen kuolemastaan, tuskin heistä kukaan oli ymmärtänyt, mitä tuleman piti. Varmasti Jeesus oli puhunut kuolemasta vertauskuvallisesti, varmasti löytyisi joku takaportti tai Isän Jumalan taivaallinen väliintulo, Deus ex machina. Mutta mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Taivas oli pysynyt vaiti perjantaina. Ei ihme, että evankelistat kuvaavat hiljaisen viikon jälkeisiä opetuslapsia apaattisena ryhmänä neljän seinän sisällä. 11 hiljaista miestä. Kurjin olo oli varmasti Simon Pietarilla, joka oli kolmesti kieltänyt Herransa. Häpeän tunne oli varmasti musertavaa hänelle, joka oli Jeesukselle vakuutellut vahvuuttaan ja uskollisuuttaan.

Me kristityt syyllistymme usein evankeliumeja lukiessamme halpahintaiseen opetuslapsille hymähtelyyn ja naureskeluun. Eivätkö he ymmärrä yhtään, mitä Jeesus haluaa heille sanoa? Sebedeuksen pojat himoitsevat parhaita paikkoja Jeesuksen vierestä. Pietari vuoroin keuhkoaa, vuoroin elvistelee. Ja Tuomas, no hän se ei nyt vaan tajuu. Kuitenkin kyse oli ihmisistä, jotka olivat luopuneet kaikesta seuratakseen Jeesusta, moni heistä kolme kokonaista vuotta. He olivat luopuneet toimeentulostaan, kodistaan, yhteisöstään, jopa perheestään. Raamatun mukaan Jaakob ja Johannes jättivät isänsä ja perheen kalastusveneen voidakseen seurata Jeesusta. Matteus luopui tuottoisasta tullimiehen työstä, kun Jeesus vain sanoi: ”Seuraa minua”. Ja varmasti Jeesuksen vaikutusvaltaiset uskonnolliset vastustajat olivat painaneet tämän lähipiirin kasvot mieleensä. Pietari ja kumppanit olivat uskollisuudellaan polttaneet sillat takanaan. Heillä ei olisi enää asiaa vanhaan uskonyhteisöönsä juutalaisina. Nykyään yksilökeskeisenä aikana on helppo sitoutua kevyesti, yhteisöä voi vaihtaa siinä missä kuntosalia. Voimme helposti poimia rusinat pullasta, tutkailla mikä on mun ”juttu”. Jos homma ei toimi, voimme aina jatkaa matkaa, ghostata, feidata, siirtyä takavasemmalle. Tällainen ei ollut opetuslasten asenne. He pistivät kaiken peliin, all in, seuratakseen Jeesusta. Ja he tunsivat varmasti tehneensä oikean valinnan. Jeesuksen julkisen toiminnan aikana opetuslasten oli varmasti helppo ajatella, että nyt ollaan kaverit voittajatiimissä. Sairaat paranivat, nälkäiset ruokittiin ja Jeesuksen vastustajat saivat väittelyissä jauhot suuhun. Nyt oltiin pääsiäisen kynnyksellä matkalla Jerusalemiin, kuninkaan kaupunkiin. Palmusunnuntaina riemuitseva väkijoukko otti aasilla ratsastavan Jeesuksen vastaan. Kaikki näytti mahdolliselta.

Ja sitten koitti pitkäperjantai. Kaikki oli toisin. Poissa riemuitseva väkijoukko. Poissa Jeesus. Poissa kaikki se loistokas ja voittoisa, jonka he olivat uskoneet näkevänsä Jeesuksen seurassa. Täydellinen nollapiste, lamaannus, josta ei näkynyt tietä eteenpäin. Pimeys näytti saaneen voiton valosta.  Kunnes kolmantena aamuna varhain opetuslasten piilopaikan oveen koputettiin kiivaasti.

Toisin kuin opetuslapset, Jeesuksen matkassa kulkeneet naiset, kuten Magdalan Maria, eivät olleet jääneet neljän seinän sisälle vaan olivat lähteneet Jeesuksen haudalle suorittaakseen tälle viimeisen palveluksen, eli ruumiin voitelun kalliilla tuoksuöljyillä. Yllätyksekseen naiset olivat nähneet kiven pois vieritettynä haudan suulta. Neljän evankeliumin kuvaukset eroavat hieman toisistaan siinä, kohtasivatko naiset haudalla enkelin vai itse Jeesuksen, mutta varmaa on se, että naiset olivat ensimmäisiä ylösnousemuksen todistajia. Nyt he riensivät kiireesti opetuslasten luo ja julistivat hengästyneinä: ”Hän on noussut kuolleista”. Opetuslapset eivät kuitenkaan uskoneet. Ennen kuin tuomitsemme heidät kovakalloisiksi sovinisteiksi, on meidän hyvä kysyä itseltämme: Olisinko minä uskonut? Pietarin kerrotaan kuitenkin juosseen haudalle, erään version mukaan Johanneksen kanssa, mutta evankeliumit ovat eri mieltä siitä, näkikö hän vain ihmetyksekseen tyhjän haudan vai Jeesuksen itsensä. Kaikki neljä evankelistaa ovat yksimielisiä siitä, että hauta oli tyhjä ja että kaikki Jeesuksen seuraajat lopulta vakuuttuivat ylösnousemuksesta.

Opetuslapset olivat kuitenkin ensin henkisesti vereslihalla eivätkä tienneet, mitä ajatella. Tarvittiin vielä Jeesuksen konkreettinen ilmestyminen opetuslasten keskelle, jotta lamaannus ja suru voisi vaihtua iloksi ja toimintatarmoksi. Päivän evankeliumi kuvaa Jeesuksen ilmestymistä lempeänä hetkenä, jossa Jeesus ensin rauhoittelee opetuslapsia. Hän se oikeasti on, heidän ei tarvitse pelätä. Jeesus etenee rauhallisesti pitkäperjantaina rikki menneiden ystäviensä kanssa. Hän ei syytä eikä soimaa, vaan kehottaa heitä uskomaan. Hän kehottaa heitä koskemaan häntä, näyttää haavansa. Jeesus pyytää niin arkista asiaa kuin ruokaa ja syö kaikessa rauhassa siinä missä kuka tahansa meistä. Vasta aterian jälkeen on puheen aika. Jeesus avaa Vanhan testamentin profetioita messiaan kärsimyksestä ja niin antaa kontekstin ja merkityksen suurelle uhrilleen ja opetuslasten tuskalle. Nyt he ymmärtävät, miksi. Lopuksi hän kertoo miten tästä eteenpäin ja antaa ystävilleen ihmistä suuremman tehtävän julistaa ilosanomaa, parannuksen tekoa ja syntien anteeksiantamusta. Tähän valtavaan tehtävään hän lupaa heille voiman ja rohkeuden ylhäältä, Pyhän Hengen.

Me olemme tämän päivän opetuslapsia. Meillä on sama tehtävä ja sama annettu voima. Pietari, Johannes ja Tuomas olivat ihmisiä siinä missä mekin-ehkä voimme jopa tunnistaa itsemme heissä, äkkipikaisessa Pietarissa, sivummalle jättäytyvässä Andreaksessa, herkässä Johanneksessa tai epäilevässä Tuomaassa. Toki en voi olla välillä tuntematta pientä kateutta, että he saivat nähdä jo tässä elämässä, he saivat vastauksen miksi-kysymykseensä jo tässä elämässä. Me joudumme vielä odottamaan. Moni joskus varmasti toivoo, että kunpa Jumala näyttäytyisi ja todistaisi olemassaolonsa kiistattomalla tavalla. Kuitenkin Raamatussa sanotaan, että usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.  Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta. Silti uskon, että jos pohdimme asiaa, jokaisella meillä on jotain kokemusta rakastavan Jumalan läsnäolosta, varjeluksesta, pyhän kosketuksesta, enkelin siipien havinasta. Eikä mikään kriisi, mikään synkkyys, ole niin syvä, etteikö Jumala ole siellä kanssamme. Minusta tästä asiasta kertoo myös Juha Tapion laulu Rakastettu, joka nousi suosikiksi pääsiäisrippileirillä. Nuoret esittävät sen nyt teille.

LAULU

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.