Jeesus parantaa kuninkaan virkamiehen pojan 

Joh. 4:46–53

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Hyvää sunnuntaita. Onpa ilo nähdä teidät kaikki kauniit ihmiset täällä Raision kirkossa. Ja jos peilistä itseäni katson, kai minun on todettava, että olet sinäkin Antti aika kaunis. Ehkä voisit vähän enemmän treenata ja vähemmän nauttia pullakahveja, mutta hyvä näin.

Sarkasmiako? Vai papin viralle sopimatonta makeilua? Ei kumpaakaan, vaan maailman katselua luterilaisten silmälasien läpi. Näin reformaation vuosipäivänä on hyvä mennä syvään päähän luterilaista ajattelua, kunhan samalla muistamme, että uskomme varsinainen kohde on Kristus ja hänen Sanansa, ei Martti Luther tai kukaan muukaan ihminen. Toiseksi meidän on oltava nöyriä ja muistettava, että Jumalan maanpäälliseen seurakuntaan kuuluu lukemattomia ihmisiä monista muistakin kirkkokunnista, osa meidän kirkkoamme huomattavasti suurempia. Meillä ei ole yksinoikeutta Kristukseen. Mutta kun nämä asiat pidämme mielessämme, voimme hyvin olla rohkeasti luterilaisia. Mutta takaisin tohtori Martin ajatuksiin kauneudesta. Yksi hänen tunnetuimmista lauseistaan kuuluu seuraavasti: "Ei ole niin, että koska me olemme kauniita, Jumala rakastaa meitä, vaan on niin, että koska Jumala rakastaa meitä, me olemme kauniita."

Ymmärrämme tietysti, ettei Luther puhunut ulkoisesta kauneudesta eikä oikeastaan edes sisäisestä kauneudestamme, vaan Jumalan armosta ja sielun pelastuksesta, jonka Hän meille lahjoittaa Sanansa ja sakramenttien kautta. Se ei edellytä meiltä mallikansalaisuutta tai synnittömyyttä. Nuorena Martti Luther itse koki suurta ahdistusta yrittäessään kelvata Jumalalle. Hän suoritti uskoaan, pyrki tekemään hyviä tekoja, katui kuumeisesti syntejään mutta mitä enemmän hän yritti, sitä rauhattomampi hän oli ja sitä ankarammalta ja kaukaisemmalta Jumala tuntui. Lutherin peruskysymys oli armahtavan ja rakastavan Jumalan löytäminen. Lopulta ns tornikokemus oli hänelle käänteentekevä hetki. Tuo kokemus avasi Lutherille Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa. Ratkaisevaa oli häntä pitkään piinanneen, äsken kuulemamme Paavalin roomalaiskirjeen kohdan näkeminen uudessa valossa: Uskosta vanhurskas saa elää. Luther ymmärsi, että syntinen ihminen saa Jumalan armosta vastaanottaa Jeesuksen sovitustyön eli lahjavanhurskauden. Jumala ei ole salattu Jumala, vaan Kristuksessa Jumala ilmoittaa olevansa rakkaus. Jumala rakkaudessaan ja omalla voimallaan tekee armotyönsä ihmisessä, jolla itsellään ei ole koko prosessissa mitään osaa. Tämä vanhurskauttaminen eli armahtaminen tai syyttömäksi julistaminen tapahtuu, kun ihminen uskoen turvautuu Kristuksen sovitustyöhön. Usko on toisaalta sitä, että kristitty luottaa Isän Jumalan hyvään tahtoon. Toisaalta usko merkitsee sitä, että kristitty saa lahjaksi Kristuksen. Uskon vanhurskaus toteutuu, kun Kristus on läsnä kristityssä ja vaikuttaa tämän elämään. Tästä vaikutuksesta ja uudistumisesta huolimatta synti on osa kristityn elämää, mutta se ei enää erota häntä Jumalasta. Kristitty on siten ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.

Huomaamme että sanalla usko on iso merkitys Lutherin oivalluksessa. Kristitty uskoo rakastavaan Jumalaan ja uskoo Kristuksen sovitustyöhön. Sana usko kristillisessä merkityksessä ei tarkoita arvelua tai omia päätelmiä, ei oikeastaan edes tiettyjen uskontoon liittyvien asioiden totena pitämistä. Se usko mistä Luther puhui ja mistä itse Jeesus Raamatussa opetti, on heittäytymistä uskon varaan, oman voimattomuuden tunnustamista ja Jumalan puoleen kääntymistä. Tästä meillä on malliesimerkkinä Jeesuksen ja kuninkaan virkamiehen kohtaaminen. Evankelista Johannes ei kerro kovin paljon miehen taustasta, mutta jotakin voimme päätellä tekstistä. Se, että hänellä mainitaan olleen useampi palvelija, osoittaa hänen kuuluneen yläluokkaan ja elävän huomattavasti vauraammin kuin suuri enemmistö väestöstä. Mutta vähänpä oli omaisuudella, syntyperällä tai yhteiskunnallisella asemalla merkitystä, kun oma lapsi oli sairaana. Tuon ajan lääketiede oli tuollaisissa tapauksissa voimaton. On arvioitu, että liki puolet lapsista kuoli ennen viidettä syntymäpäivää, suuri osa kuumesairauksiin. Rikkaat olivat yhtä avuttomia sairauksien edessä kuin köyhät. Jokainen vanhempi voinee samaistua isän huoleen. Silloin ollaan valmiita tarttumaan mihin vain oljenkorteen. Emme tiedä, mitä mies tiesi tai uskoi Jeesuksen suhteen, mutta selvästi pienikin epävarma usko sai hätääntyneen isän kääntymään tämän puoleen.

Ensi alkuun Jeesuksen ensimmäinen vastaus tuntuu tylyltä, kuin märältä rätiltä vasten hädissään olevan miehen kasvoja: ”Te ette usko ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Jeesuksen lause oli sinänsä totta: evankeliumien perusteella suuri osa ihmisistä uskoi Jeesukseen juuri tunnustekojen pohjalta. ei hänen opetuksensa tai olemuksensa pohjalta. Osa ei uskonut edes, vaikka saivat nähdä. Silti Jeesuksen vastaus isälle voi tuntua kylmältä. On kuitenkin muistettava, että monissa muissakin kohdissa Jeesus testasi ensin avunpyytäjän uskoa, kysymällä esimerkiksi ”Uskotko että voin auttaa sinua?” tai muistuttamalla, että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. Isä ei kuitenkaan hellittänyt vaan sanallisesti suorastaan takertui Jeesukseen: ”Herra, tule, tai poikani kuolee!” Ei mitään kaupantekoa ja suostuttelua, vaan hätääntyneen vanhemman puhdas avunhuuto. Näin hän näyttäisi läpäisseen uskontestin. Kun Jeesus sanoi pojan parantuneen ja käski miehen menemään kotiinsa, tämä uskoi ja lähti, vaikkei voinut vielä voinut tietää varamasti. Paluumatkalla hän sai palvelijoiltaan ilouutisen pojan paranemisesta. Voimme vain kuvitella vanhemman huojennuksen, mutta samalla ehkä pieni epäilys oli jäänyt kytemään. Isä halusi varmistaa lapsen parantuneen juuri silloin, kun Jeesus oli puhunut. Tämä poisti viimeisetkin epäilykset ja sai koko talonväen uskomaan Jeesukseen. Usko Jeesukseen on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen asia.

Isän avunpyyntö kertoo meille paljon siitä, mitä kristillinen usko on. Usko on lähempänä oman voimattomuutensa tunnustavan ihmisen avunpyyntöä kuin pohtivaa elämänfilosofiaa tai todennäköisyyksien laskeskelua. ”Auta minua Herra Jeesus, en itse kykene! ”Toiseksi kristillinen usko kiinnittyy kohteeseensa, Jeesukseen Kristukseen. Me ihmiset uskomme monenlaisiin asioihin, mutta meille on ilmoitettu vain yksi pelastavan uskon kohde. Kolmanneksi usko on sinnikästä tarkertumista Jumalan lupauksiin, se ei lannistu heti, vaikka emme saisikaan Häneltä toivomaamme vastausta.

Mainitsin, että kristillinen usko on myös yhteisöllinen asia. Siksi jonkinlainen seurakuntayhteys on jokaiselle kristitylle tärkeä asia. Usko vahvistuu keskinäisestä uskonyhteydestä. Yksinäinen halko nuotiossa hiipuu helposti. Yhdessä lausuttava uskontunnustus on oikeastaan kiitoslaulu ja luettelo Jumalan pelastavista teoista meitä kohtaan. Kohta pääsemmekin sen joukolla tekemään, mutta pari asiaa vielä.

Usko on siis sydämen luottamusta Jumalaan ja hänen armoonsa, silloinkin ja ehkä erityisesti silloin kun inhimillinen ajattelu sanoo, turha on rukoilla. Heprealaiskirjeen sanoin usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Eilen pyhäinpäivänä tätä kirkkoa ympäröivää kirkkomaata valaisi lukemattomat kynttilät. Ne kertoivat rakkaudesta ja kaipauksesta, mutta myös toivosta, joka ulottuu tämän maailman väliverhon toiselle puolelle.  Ne puhuivat uskosta siihen, että kaikki ei ole tässä. Loppuun hieman simppeli kertomus, mutta uskon totuudet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, me ihmiset vain usein teemme niistä vaikeita. Oli synkkä ja myrskyinen yö. Laiva kynti merta korkeassa aallokossa niin että sen liitokset natisivat. Laiva heittelehti avuttomasti. Laivalla olevat ihmiset olivat kauhuissaan ja pelkäsivät laivan kohta kaatuvan ja kaikkien hukkuvan. Vain yksi oli rauhallinen. Pieni poika istui tyynesti, kuin myrskyä ei olisikaan. Muut ihmettelivät ja kysyivät häneltä, eikö hän yhtään pelkää. Hän vastasi tyynesti: ”Miksi pelkäisin. Minun isäni on tämän laivan kapteeni.”

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.