Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 16 Matt. 16:21–23

Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.
    Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

Pidättekö kertomuksista, joissa on onnellinen loppu? Esimerkiksi elokuvista, jonka lopussa tarinan rakastavaiset suutelevat. Tai sellaisesta, jossa välillä jännitämme vaaroja kohtaavan sankarin puolesta, joka lopulta kuitenkin pelastaa päivän ja ratsastaa kohti auringonlaskua ihmisten vilkuttaessa ja hurratessa? Onnellisten loppujen lisäksi ns. draaman kaaren lopussa voi olla loppukevennys. Amerikkalaisissa sitcom-komedioissa jakson lopussa joku sanoo yleensä jotain terävällä tai nololla tavalla hauskaa, studioyleisö nauraa ja sitten seuraavat lopputekstit. Jopa kymmenen uutisissa on yleensä loppukevennys: seurattuamme vakavina uutisia Ukrainan sodasta ja talouden näkymistä saamme huoahtaa ja hymyillä, kun toimittaja Mika Tommola haastattelee hyväntahtoisesti jonkin harvinaisen harrastuksen omaavaa henkilöä tai sitten näemme joitakin pätkän söpöistä eläimistä tekemässä jotain hassua tai ihmismäistä. Ahdistavista sotauutisista siirtyminen loppukevennykseen aiheuttaa sisäisen helpotuksen tunteen ja maailma tuntuu taas helpommalta.

Iloiset hetket ja huumori tekevät tietysti elämästä parempaa, ei niissä mitään pahaa ole. Omassa elämässämme toivomme varmasti ongelmiin onnellisia loppuja, asioiden menemistä niin kuin olemme toivoneet. Joskus pelkkä loppukevennys vaikeaankin tilanteeseen kelpaisi. Kuitenkaan meille ei ole luvattu automaattisia onnellisia loppuja. Ei tämän päivän evankeliumitekstissäkään ole positiivista päätöstä tai edes puhdistavaa kokemusta, katarsista. Tässä evankeliumikappaleessa eivät sairaat parane, eivätkä pahantahtoiset fariseukset saa jauhoja suuhun Jeesuksen vastatessa heille osuvasti. Tänään Jeesus kutsuu läheistä opetuslastaan ja ystäväänsä Simon Pietaria Saatanaksi, eli paholaiseksi, sielunviholliseksi, ja käskee tämän pois silmistään! Tekstin synkkyyttä lisää se, että hetkeä aiemmin Jeesus on ylistänyt Pietaria tämän tunnustettua Jeesuksen messiaaksi, elävän Jumalan pojaksi. Pudotus on ollut kova. Elämme tietysti paastonaikaa, jolloin raamatunteksteissä korostuu Ristintie, kärsimys. Silti voimme ehkä myös tuntea myötätuntoa Pietaria kohtaan. Miltä Jeesuksen sanat mahtoivat hänestä tuntua? Hänhän oli vain inhimillisestä näkökulmasta tarkoittanut hyvää, varjella rakasta Mestariaan kärsimykseltä ja häpeältä. Hän on ehkä ajatellut, että helpompikin tie on olemassa.

Haluaisimme, että elämämme on mahdollisimman helppoa. Haluamme tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä, viettää aikaa meille läheisten tai mieluisten ihmisten kanssa. Toivomme välttyvämme kivulta, pettymyksiltä ja menetyksiltä. Jos joskus vapaaehtoisesti luovumme jostakin tai näemme vaivaa, silloinkin mielessä edessä siintää yleensä jokin palkinto tai sisäinen tyydytys. Saatamme jopa ajatella, että elämä tai Jumala on meille onnen velkaa. Ei ihmisen tietenkään ehdoin tahdoin kannata hakea kärsimystä elämäänsä, mutta on tärkeä muistaa, että kipu, suru ja luopuminen ovat osa elämää. Joskus ne jopa auttavat meitä laittamaan asioita oikeampiin mittasuhteisiin. Terapeutti Tommy Hellsten on todennut, että ihmisenä kasvaminen on kipuun suostumista ja sen hyväksymistä, ettemme voi kaikessa päättää elämämme kulusta.

Jeesuksen maanpäällisessä elämässä oli pitkälti keskiössä kipuun suostuminen. Jo ennen hiljaisen viikon tapahtumia hän joutui elämään tietoisuudessa, minne hänen tiensä veisi. Paholainen oli jo aiemmin houkutellut häntä valitsemaan helpomman, kivuttomamman tien. Evankeliumit kertovat, kuinka Saatana oli autiomaassa tullut Jeesuksen luo tämän ollessa pitkän 40 päivän paaston jälkeen heikoimmillaan, ja houkutellut Jeesusta toimimaan isänsä tahdon vastaisesti. Jeesus kuitenkin torjui nuo houkutukset. Raamattu myös antaa ymmärtää, että hänellä oli Jumalan poikana täysi mahdollisuus kieltäytyä edessä odottavasta piinasta. Edes Isä ei häntä siihen pakottaisi. Kohdassa, jossa Jeesusta ollaan vangitsemassa Getsemanen puutarhassa, Pietari haluaa taas varjella mestariaan ja ryhtyy puolustamaan tätä ase kädessä. Jeesus kuitenkin käskee tätä laittamaan miekan pois ja sanoo: ”Luuletko, etten voisi pyytää apua isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua.” Jeesuksella oli siis milloin tahansa valta lopettaa kipu ja luopua tehtävästään kädenliikkeellä isänsä puoleen. Hän kuitenkin valitsi toisin. Meidän vuoksemme. Koska hän kärsi äärimmäisen rangaistuksen puolestamme, meillä on toivo. Kuten Paavali Efesolaiskirjeessä toteaa: ”Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.”

Voi sanoa, että itsensä kieltämisen ja toisten puolesta uhrautumisen saralla Vapahtajamme Kristus on nostanut riman todella korkealla. Ihan kuten virren sanat sen kiteyttävät: Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit ja suostuit nöyryyteen. Isän tahdon täyttäen antauduit maan kaikkeen köyhyyteen. Me ihmiset emme voi koskaan yltää samanlaiseen uhrautuvaisuuteen emmekä voi ikinä edes kuvitella maksavamme takaisin ja, niin kuin Paavali kirjoitti, ei tarvitsekaan. Me olemme vastaanottavassa päässä. Armosta meidät on pelastettu.

Tämän ilosanoman sisäistäminen ei kuitenkaan saisi johtaa meitä passiiviseen tyytyväisyyteen. Jumalan Pojan rakkaus meitä kohtaan on aktiivista, suorastaan palavaa rakkautta. Meidänkään ei pidä olla haalean kädenlämpöisiä suhteessamme Jumalaan tai lähimmäisiin. Eikä meidän pidä hävetä tunnustaa Jeesuksen nimeä silloinkaan, kun se ei ole helppoa. Joskus ihmisenä ja kristittynä kasvaminen edellyttää kipuun suostumista. Oikeastaan voisi sanoa, että rakkaus, kaikenlainen rakkaus, on ainakin joskus kipuun suostumista.

Eikö ole helpompaa vaihtoehtoa, eikö ole oikotietä onneen, me luontaisesti ihmisinä kysymme. Me haluamme jo tässä elämässä hyppiä haasteiden yli ja pikakelata onnellisiin loppuihin. Todelliseen onnelliseen loppuun, ylösnousemukseen, pääsemme kuitenkin vain ristin tien kautta. Ankarilla sanoillaan Pietarille Jeesus halusi muistuttaa häntä ja meitä, että meidän tehtävämme ei ole kertoa  Jumalalle, miten asioiden kuuluisi meidän mielestämme mennä. Pietarikin löysi oikean paikkansa Jeesuksen jalkojen juuressa ja saa tietä kulkien. Paastonaika kutsuu meitäkin samaan matkaan. Saamme pyytää Jumalaa vahvistamaan rakkauttamme, pudistamaan vääristä asioista ja rukoilemaan ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Seuraavaksi yhteisessä synnintunnustuksessa tulemme Jumalan eteen.

Tunnustamme syntimme yhdessä synnintunnustuksen 706 sanoin: Oi sinä kaikkein armollisin,
ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katso puoleeni laupeutesi silmin, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli kieltänyt sinut, ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa ja ryöväriin ristinpuulla. Anna minulle pyhä armosi,
että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin
ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaassa iankaikkisesti.